No tervehdystä!

Luotu käyttäen Suno.ai Musiikki Suno, sanoitukset omat. Äänen käsittely Omassa puhe nauhoitteesta , Audacity OpenVINO Ai Effects, OpenVino Noise Suppression tekoälypohjainen kohinanpoisto. Teksti NotebookLM kooste kerätystä aineistosta joka NotebookLM avulla tehty artikkeliksi. Kirjoitusasu ChatGPT sekä minä
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.

Jokaisella on oma roolinsa jossa on hyvä.

Tämä päivä 30.11. on Suomessa aina vähän raskas hetki muistaa. Talvisodan syttymisen merkkipäivä muistuttaa siitä, ettei kaikkea, mitä meille kerrotaan, pidä ottaa annettuna – ei silloinkaan, eikä nytkään. Ei Suomi valinnut sotaa, vaan pakotettiin puolustamaan itseään. Sen verran historiasta tiedän, että tämä maa joutui yhtenäistymään ja seisomaan yhdessä jonkin sellaisen edessä, jota kukaan ei ollut toivonut. Ja siinä suomalaiset onnistui.

Miten tämä liittyy minuun?
Olen syntynyt reilusti Talvisodan jälkeen, vuonna 1960. Mutta lapsuuteni ja nuoruuteni elin niiden keskellä, jotka sodan olivat kokeneet – rintamalla tai kotirintamalla. Toiset puhuivat, toiset eivät puhuneet lainkaan. Silti kaikilta jäi yksi opetus mieleen: jokainen teki sen minkä pystyi, ja se riitti. Ja että meillä on hyvä maa elää, vaikkei elämä olisi aina helppoa.

Lapsuuteni oli niukkaa aikaa. Äitini kanssa päädyin pienen tilan arkeen, ja myöhemmin perheeseen, joka osti naapurin rappiolle hoidetun tilan. Rahaa ei ollut, töitä kyllä sitäkin enemmän. Omavaraisuus ei ollut valinta vaan pakko. Sen keskellä opin tekemään kaiken itse, opettelemaan, yrittämään uudestaan. Opin työn merkityksen: ensin tulee yritys, vasta sitten ymmärrys.

Politiikasta ei kotona tehty isoa numeroa. Ei oltu vasemmistossa eikä oikeistossa, vaan pohdittiin ja hyväksyttiin, että tämä maa on meidän kaikkien. Ja että täällä valitaan itse, kuka päättää. Se jäi takaraivoon.

Sitten tuli aika mennä armeijaan – tai puolustusvoimille, vaikka ”armeijaksi” sitä edelleen sanon. Syksyllä 1980 astuin palvelukseen. Olin silloin hento, laiha rääpäle, jotain 64-kiloinen. Mutta pääkoppa oli selvä. Mulla ei ollut tarvetta esittää mitään. Tiesin meneväni paikkaan, jossa minusta tulee yksi niistä, jotka tarvittaessa puolustaa tätä maata.

Siihen suhtautumiseen vaikutti lapsuus sodan kokeneiden ihmisten keskellä. Meillä kävi kotona myös sisällissodan kokeneita. Siitäkin jäi opiksi, että aito sovinto syntyy teoista, ei älinästä.

Armeijassa kasvoin. Opin, että joskus pitää antaa kaikkensa. Opin myös, ettei turhalla ylilyönnillä ole mitään arvoa – päinvastoin. Mutta se mikä sovitaan, se pidetään. Ja niin tein.
Paino nousi, kun ruokaa oli ja rytmi oli säännöllinen. Kunto kasvoi, ja ehkä siinä kasvoi jotakin muutakin: usko siihen, että pystyy enemmän kuin itse luulee.

Minua pyydettiin moneen kertaan aliupseerikouluun. Kieltäydyin. Ei siksi, etten olisi ollut valmis, vaan siksi, että työpaikka odotti ja piti päästä tienaamaan. Olin ostanut auton ja vaihtanut jo toiseenkin. Rahaa ei ollut liikaa, joten valintani olivat käytännöllisiä. Ehkä elämä oli silloin yksinkertaisempaa: työ, velvollisuus, toimeentulo.

Ensimmäinen kertausharjoitus tuli nopeasti. Niitä kertyi useampi. Sain ylennyksiäkin, vaikka en niistä paljon välittänyt. Tärkeintä oli tehdä se, mitä pyydettiin – ja parhaansa mukaan. Harjoituksia varten treenasin etukäteen, koska tiesin, että sinne mennään antamaan kaikki, ei puoliksi.

Ajattelen edelleen samoin.
Vaikka olen jo reilusti yli 65-vuotias enkä ole velvoitettu mihinkään, en ole koskaan sisimmässäni luopunut siitä ajatuksesta, että jos apua pyydetään, minä tulen. Ei se ole brassaileva ajatus, vaan hiljainen päätös. Olen ollut koko ikäni sodan vastustaja – mutta juuri siksi puolustamisen kannattaja. Rauha ei synny silittämällä, jos toinen on tullut tuhoamaan. Historia sen kertoo.

En ymmärrä vieläkään, miksi valtio hyökkää toiseen valtioon – kuten nyt Ukrainaan. Kaikki olisi ollut neuvoteltavissa, jos olisi haluttu. Mutta kun ei haluttu. Silloin jäljelle jää vain yksi: puolustaa sitä, mikä on omaa.

Ehkä tämä kaikki tekee minusta sen, mitä olen.
Pikkupojasta asti olen joutunut puolustautumaan – koulukiusattuna, laihana reppanana, armeijassa kivireppu selässä, elämässä muutenkin. Mutta ehkä juuri se on tehnyt sen, että olen oppinut sinnikkyyden ja sen, että mennään niin pitkälle kuin pystytään.

Ja että apua saa pyytää.
Minulta ainakin.

Olen aina valmis auttamaan – sillä tavalla kuin osaan. Ja ehkä se on se tärkein perintö, niin sodan käyneiltä kuin koko elämältä: ei enempää kuin jaksaa, mutta ei vähempääkään kuin pystyy.