Kleveniä ja käärmeöljyä – Yhteisöveron kevennyksen luvatut dynaamiset vaikutukset vs. todellisuus hegemonia.

Aiemmin Kleveniä pintaan, Dynaamista fyffeä oli saatavilla ( Satosen mökkiranta 1.4 )

Ja muista!!! Muista. Vaalit lähestyy, Kilpi kiiltää!

Luotu käyttäen Suno.ai Musiikki Suno, sanoitukset omat. Äänen käsittely Omassa puhe nauhoitteesta , Audacity OpenVINO Ai Effects, OpenVino Noise Suppression tekoälypohjainen kohinanpoisto. Teksti NotebookLM kooste kerätystä aineistosta joka NotebookLM avulla tehty artikkeliksi. Kirjoitusasu NotebookLM, sekä Copilot ja DeepSeek.
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.

pussauskoppi.mp3

Kiitokset Aleksi Salonen, Minja Koskela, Ewa Tavasoli, Matti Lidforss, ja monet muut. Sekä lukemattoman monien kommentoijien kommenteista.

1. Johdanto: Ennusteesta nykytilaan

Suomalaisessa talouspolitiikassa on siirrytty aikakauteen, jota alkuperäinen ”Kleveniä pintaan” -analyysi kuvasi osuvasti kääntörotsin hieromiseksi käärmeöljyllä. Hallituksen talouslinja koki jyrkän käännöksen kevään ”veroaleriihessä”: vaikka työttömyys on huipputasolla ja julkinen velkaantuminen ennallaan, valtio päätti priorisoida suuryritysten ja suurituloisen verokevennykset.

Strategisessa keskiössä ovat olleet niin kutsutut dynaamiset vaikutukset – lupaukset siitä, että veronalennukset maksavat itsensä takaisin kasvuvaikutusten kautta. Alkuperäinen kritiikki esitti kysymyksen: rakennetaanko kansantalouden tulevaisuutta empiirisen datan vai ideologisen toiveajattelun varaan? Nyt, kun valtiovarainministeriön (VM) omat päivitetyt laskelmat ovat kohdanneet todellisuuden, on käynyt selväksi, että alkuperäiset dynaamiset lupaukset ovat murentuneet.

2. Numeroiden valossa: 60 prosentin myytti ja sen mureneminen

Hallituksen alkuperäinen narratiivi yhteisöveron laskemisesta 20 prosentista 18 prosenttiin nojasi väitteeseen 60 prosentin itserahoittavuusasteesta. Tämä luku oli kriittinen: sen avulla veronalennus voitiin kehystää vastuulliseksi taloudenhoidoksi, ei tulonmenetykseksi. Tuoreimmat lakiluonnokset kuitenkin osoittavat, että tämä luku ei pohjannut laskelmiin, vaan oli asiantuntijoiden mukaan ”muualta peräisin oleva” ja liian korkeilla kertoimilla kyllästetty ylioptimistinen arvio.

Tämä laskennallinen ”vajaaksi jääminen” tarkoittaa, että verokevennys jättää julkiseen talouteen noin 1,5 miljardin euron aukon, mikä on suorassa ristiriidassa valtion velkaantumistavoitteen kanssa. Tilannetta on pyritty paikkaamaan muun muassa miljardin euron lainalla Valtion eläkerahastosta (VER) – toiminnalla, jota taloustieteen professorit kutsuvat suoraan ”kikkailuksi”, joka tulee tavanomaista markkinalainaa kalliimmaksi.

3. ”Henkan käärmeöljy”: Henrik Klevenin tutkimus poliittisena lyömäaseena

Henrik Klevenin vuoden 2023 tutkimus nostettiin hallituksen talouspolitiikan teoreettiseksi kilveksi. Tutkimus käsittelee veronkevennysten pitkän aikavälin dynaamisia vaikutuksia, mutta sen soveltaminen suoraan lyhyen aikavälin budjetointiin on asiantuntijoiden mukaan metodologinen virhe.

Asiantuntijakritiikin keskiössä ovat seuraavat havainnot:

• Kasvun kiihdytyksen epävarmuus (Tuomas Matikka): Suuri osa suunnitelluista kevennyksistä on sellaisia, joista ei ole realistista odottaa merkittävää talouskasvun kiihtymistä.
• Velkaantumisen paheneminen (Tuomas Kosonen): Laskelmat osoittavat, että dynaamiset plussat jäävät vain miljardiin, kun miinuspuoli on 2,5 miljardia. Puheet velkaantumisen pysähtymisestä eivät pidä paikkaansa.
• Investointien riittämättömyys (Roope Uusitalo): Tutkimuskirjallisuuden perusteella yhteisöveron lasku ei maksa itseään takaisin. Suomella ei nykyisessä julkisen talouden tilassa ole varaa tällaiseen riskinottoon.

Tämä ”tulevaisuuden ennusteisiin” vetoaminen toimii poliittisena vastuuvapauslausekkeena. Kuten tutkijat huomauttavat, pääministeri voi aina puolustautua sanomalla, ettei lopputulosta ”voi vielä tietää, kun sitä ei ole tapahtunut”, vaikka nykyhetken luvut osoittaisivat politiikan johtavan syvempään velkaantumiseen.

4. Arkadiankatu 23 B ja intressien verkosto

Suomalainen talouspoliittinen keskustelu on usein taitavasti kehystettyä intressiargumentaatiota, joka verhoutuu riippumattoman tutkimuksen kaapuun. Aleksi Salosen analyysi osoittaa, miten ETLA, EVA ja valtiovarainministeriön johto kytkeytyvät toisiinsa paitsi maantieteellisesti (Arkadiankatu 23 B), myös verkostomaisesti.

Tämän järjestelmän ”smoking gun” on mekanismi, jossa esimerkiksi EVA:n johtaja Emilia Kullas käyttää Aki Kangasharjun (ETLA) muistioita lähteinään kolumneissaan kertomatta, että kyseessä on saman intressipiirin tuottama aineisto. Tässä diskurssissa käytetään voimakasta kehystämistä:

• Puolustusmenot esitetään poliittisena välttämättömyytenä ja ”luonnonvakiona”.
• Sosiaali- ja terveyspalveluiden kasvu, joka johtuu väestön ikääntymisestä, esitetään sen sijaan julkisen sektorin ”paisumisena” tai ”pöhöttymisenä”.
• Veroalet kehystetään investointiautomaateiksi, vaikka ne todellisuudessa ovat tietoisia arvovalintoja varallisuuden uudelleenjaosta.

5. Trickle-down ja Austerity: Epäonnistuneiden kokeilujen jatkumo

Nykyinen politiikka kytkeytyy suoraan 1980-luvun ”Reaganomicsiin” ja Thatcherismiin. Tämä ”valumatalous” (trickle-down) perustuu uskoon, että rikkaiden rikastuminen hyödyttää lopulta kaikkia. Empiirinen näyttö 40 vuoden ajalta kuitenkin osoittaa tämän kokeilun johtaneen ”surkeisiin seurauksiin” (Jan Hurri).

Viisi keskeistä tutkimusta, jotka osoittavat mallin tehottomuuden:

1. IMF (2015): Korkea tuloerojen kasvu heikentää talouskasvua. Köyhien ja keskiluokan tukeminen on tehokkaampi kasvun ajuri.
2. OECD (2014): Tulojen epätasa-arvo syö kulutusta ja on haitannut jäsenmaiden kasvupotentiaalia.
3. Thomas Piketty (2014): Varallisuuden keskittyminen johtaa systemaattiseen epätasa-arvoon, kun pääoman tuotto ylittää talouskasvun.
4. CRS (2019): Yhdysvaltain vuoden 2017 veronalennukset eivät käynnistäneet investointibuumia, vaan hyöty valui osakkeiden takaisinostoihin ja osinkoihin.
5. Kansasin kokeilu (2012–2017): Radikaalit veronalennukset johtivat talouden sakkaamiseen ja julkisten palveluiden romahdukseen.

Päinvastoin kuin ”New Deal” tai ”trickle-up” -malleissa, joissa ostovoiman lisääminen luo aitoa kysyntää, trickle-down poistaa rahaa kierrosta finanssipoliittisen kertoimen kautta: leikkaukset supistavat taloutta enemmän kuin mitä niillä säästetään.

6. TINA-retoriikka ja poliittinen vaihtoehdottomuus

Politiikan depolitisointi on viety huippuunsa ”There Is No Alternative” (TINA) -retoriikalla. Se toimii suojakilpenä, jolla arvovalinnat naamioidaan teknokraattisiksi pakon sanelemiksi välttämättömyyksiksi.

Hallituksen käyttämät TINA-argumentit:

• ”Suomi on Kreikan tiellä.”
• ”Köyhällä maalla ei ole varaa muuhun.”
• ”Nyt vaaditaan kanttia kutistaa progressiota.”

Tämä retoriikka hiljentää keskustelun vaihtoehtoisista malleista, kuten investoinneista koulutukseen tai tutkimukseen. Oppositiopuolueiden ja asiantuntijoiden esittämät vaihtoehdot leimataan tässä viitekehyksessä ”vastuuttomiksi”, vaikka ne perustuvat usein vahvempaan empiiriseen näyttöön talouden vakaudesta.

7. Sosiaalinen hinta: Leikkaukset vs. yritystuet

Julkisten palveluiden ”paisumis”-narratiivi peittää alleen todellisen palvelutarpeen. Samalla kun yhteisöveroa kevennetään, sosiaaliturvasta ja palveluista leikataan tavalla, joka asiantuntijoiden (Lasse Lehtonen, Kyösti Honkala) mukaan johtaa vain kustannusten siirtymiseen (cost-shifting).

Esimerkki systeemistä nollasummapelistä: Työeläkkeitä maksetaan hyvinvointialueille asiakasmaksuina yli miljardin euron summa. Tämän sektorin leikkaaminen tai eläkkeiden lisäverotus ei pelasta valtiontaloutta, vaan ainoastaan nostaa hyvinvointialueiden rahoitustarvetta muualta. Säästö ennaltaehkäisevissä palveluissa muuttuu myöhemmin moninkertaiseksi kuluksi erikoissairaanhoidossa tai lastensuojelun laitoshoidossa. Honkalan huomio on painava: ulkoistamalla ja leikkaamalla hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteita asetetaan haavoittuvimmat kansalaiset hengenvaaraan.

8. Johtopäätökset: Miten tässä kävi?

”Kleveniä pintaan” -alkuperäisennuste on osoittautunut hätkähdyttävän osuvaksi. Hallituksen lupaamat 60 prosentin dynaamiset vaikutukset ovat sulaneet VM:n uusissa laskelmissa, jättäen jälkeensä massiivisen loven julkiseen talouteen.

Nyt on todistettu, ettei kyseessä ole ollut neutraali tekninen operaatio talouden terveyttämiseksi, vaan tietoinen varallisuuden uusjako. Kyse on kääntörotsin hieromisesta käärmeöljyllä: politiikasta, jossa heikoimmassa asemassa olevien toimeentulosta leikataan sellaisten dynaamisten vaikutusten nimissä, joiden asiantuntijat tiesivät jo alussa olevan ylioptimistisia. Talouspolitiikka ei ole luonnonlaki, vaan ideologinen valinta, jonka seurauksena suomalainen hyvinvointiyhteiskunnan vakaus uhrataan suuryritysten ja ylimmän tulodesiilin lyhyen aikavälin hyödyille.

Ideologinen murtuma: Hyvinvointivaltion dekonstruktio ja uusi oikeistolainen hegemonia

1. Johdanto: Konsensuksesta konfrontaatioon

Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä elää parhaillaan historiallista murtumavaihetta, jossa perinteinen pohjoismainen ”sinipuna-konsensus” on tietoisesti korvattu puhdasverisellä oikeistovallalla. Tämä siirtymä ei ole pelkkä hallinnollinen korjausliike, vaan strateginen hanke, jonka tavoitteena on parlamentaarisen voimatasapainon pysyvä muuttaminen ja universaalin hyvinvointivaltion purkaminen. Konsensus on vaihtunut konfrontaatioon, jossa palkansaajajärjestöt on marginalisoitu ja valta siirretty äänestäjiltä teknokraattiselle eliitille.

Tämän muutoksen keskeinen työkalu on TINA-retoriikka (There Is No Alternative). Syvät ideologiset arvovalinnat – kuten varallisuuden uusjako ja sosiaalisen turvaverkon dekonstruktio – on naamioitu teknokraattiseksi välttämättömyydeksi ja muuttumattomiksi luonnonlaeiksi. Talouspuheen epäpolitisoinnilla pyritään siirtämään päätökset demokraattisen keskustelun ulottumattomiin, jolloin vaihtoehtoisten polkujen esittäminen leimataan ”vastuuttomuudeksi”. Todellisuudessa kyse on vallankäytön mekanismien uudelleenjärjestelystä, joka pohjustettiin jo hallituksen muodostamisen strategisilla valinnoilla.

2. Strateginen allianssi: Oikeistoblokin synty ja ”Hattutemppu”

Nykyinen hallituspohja on tulosta Petteri Orpon strategisesta ”hattutempusta”. Orpo, jota on kuvattu Suomen historian parhaiten valmistautuneeksi pääministeriksi, käytti oppositiokauden Kokoomuksen ja Perussuomalaisten väliseen strategiseen lähentymiseen. Tässä liitossa perinteinen arvopohja väistyi talousoikeistolaisen ortodoksian tieltä, kun Perussuomalaiset hylkäsivät populistisen ”työmiehen puolue” -retoriikan ja muuttuivat kovan linjan fiskaalikonservatiiviseksi voimaksi. Kokoomus on taitavasti käyttänyt Perussuomalaisia ”työrukkasenaan” sellaisten uudistusten läpiviemisessä, joita ei aiemmin pidetty poliittisesti mahdollisina.

Hallituspohjan valinnalle voidaan tunnistaa kolme keskeistä strategista motiivia:

• Edunvalvontapolitiikka: Elinkeinoelämän ”ikiaikaisten haaveiden” toteuttaminen murtamalla ay-liikkeen valta ja toteuttamalla rajuja työmarkkinauudistuksia ilman vasemmistopuolueiden jarrutusta.
• Poliittinen asemointi: Perussuomalaisten neutralointi kilpailijana sitomalla heidät hallitusvastuuseen toteuttamaan Kokoomuksen talouspolitiikkaa, mikä on johtanut heidän kannatuksensa merkittävään laskuun.
• Ideologinen lähentyminen: Yhtenäisen oikeistoblokin luominen, joka kykenee sivuuttamaan perinteiset arvoerot talouspoliittisen ”puhdistuksen” tieltä.

Tämä allianssi on luonut pohjan talouspoliittiselle doktriinille, joka nojaa kyseenalaisiin dynaamisiin lupauksiin ja suljettuun intressiverkostoon.

3. Talouspolitiikan käärmeöljy: Dynaamiset vaikutukset ja 60 prosentin myytti

Hallituksen talouslinjan keskiössä ovat olleet dynaamiset vaikutukset – lupaukset siitä, että veronalennukset maksavat itsensä takaisin kasvun kautta. Nämä lupaukset toimivat poliittisena kilpenä, jolla oikeutetaan veropohjan murentaminen. Järjestelmää ylläpitää intressiverkosto osoitteessa Arkadiankatu 23 B, missä ETLA, EVA ja valtiovarainministeriön johto kytkeytyvät toisiinsa. Tässä suljetussa piirissä tuotettu aineisto kiertää ”riippumattomana tutkimuksena”, vaikka kyse on systemaattisesta konsensuksen valmistamisesta.

Tämän ”käärmeöljyn” teoreettisena perustana on käytetty Henrik Klevenin tutkimusta, mutta sen soveltaminen lyhyen aikavälin budjetointiin on metodologinen virhe. Erityisen vaarallinen on hallituksen sokeus fiskaaliselle kertoimelle. Kun kerroin on 1,5, kymmenen miljardin leikkaukset supistavat bruttokansantuotetta 15 miljardilla. Tämä johtaa ”kaksoishävikkiin”: leikattu euro ei ole säästetty euro, vaan se supistaa taloutta niin voimakkaasti, että verotulot laskevat ja velkasuhde heikkenee entisestään.

Asiantuntijahavainnot tiivistyvät kolmeen kohtaan:

1. Tuomas Matikka: Kasvun kiihdytyksen epävarmuus. Veronalennuksista ei ole realistista odottaa merkittävää kasvua.
2. Tuomas Kosonen: Velkaantumisen paheneminen. Dynaamiset plussat jäävät murto-osaan menetyksistä.
3. Roope Uusitalo: Investointien riittämättömyys. Yhteisöveron lasku ei maksa itseään takaisin.

4. Työmarkkinoiden devalvaatio ja pelon maantiede

Hallitus toteuttaa parhaillaan fiskaalista devalvaatiota, jossa kilpailukykyä haetaan painamalla alas työn hintaa ja ehtoja. Tämä murentaa neuvotteluvoiman ja siirtää vallan työnantajille. Lakko-oikeuden rajoittaminen ja ensimmäisen sairauspäivän palkattomuus ovat kurinpidollisia toimia. Räikein esimerkki varallisuuden siirrosta on leipurien yölisän kaltaisten vanhojen sopimusten purkaminen, mikä siirtää miljoonia euroja suoraan duunarin taskusta teollisuusjättien tulokseen.

Työmarkkinoiden tilaa hämärretään Työmarkkinatorin ”haamutyöpaikoilla”. MOT-tutkimus osoitti, että tilastoissa on kymmeniä tuhansia olemattomia hakuja, kuten chili-kastikeyhtiö, joka ilmoitti 800 rakennusalan paikkaa pelkkänä CV-keräyksenä. Tämä sumutus oikeuttaa sosiaaliturvan leikkaukset: luodaan fiktio runsaasta työn tarjonnasta, jolloin työttömyys voidaan esittää yksilön moraalisena epäonnistumisena. Syntyy pelon maantiede, jossa työntekijästä leivotaan alistuva ”unelmatyöntekijä”, joka ei uskalla vaatia oikeuksiaan häätöjen ja maksuhäiriömerkintöjen pelossa.

5. Luottamuksen asymmetria: Valvova valtio ja AWS-infrastruktuuri

Suomi on siirtymässä universaalista mallista residuaalimalliin, jossa apu ei ole oikeus vaan moraalinen testi. Syyttömyysolettama (praesumptio innocentiae) on murentumassa sosiaaliturvassa. Samalla kun varakkuutta ja verovälttelyä ihaillaan, köyhyyttä valvotaan ankaralla byrokratialla. Kansalainen tulee valtiolle läpinäkyväksi, mutta hallinto itse salaa toimintaansa.

Tämä asymmetria näkyy kahdessa lakiesityksessä:

• HE 94/2026: Työvoimaviranomaisten pääsy tulorekisteriin asiakkaiden segmentointia varten.
• HE 49/2026: Kelan oikeus hakea pankkitilitietoja suoraan rahalaitoksilta ilman suostumusta.

Tämä valvontakoneisto on kuitenkin luovutettu ulkomaisen jurisdiktion armoille. Eduskunnan asiakirjat ja data on siirretty Amazon Web Services (AWS) -palvelimille, mikä tarkoittaa alistumista Yhdysvaltain CLOUD Act -lainsäädännölle. Valtio vaatii kansalaisiltaan täydellistä läpinäkyvyyttä, mutta on samalla luovuttanut kansallisen digitaalisen suvereniteettinsa.

6. SISH (State-Inflicted Social Harm): Kurjistamisen inhimillinen hinta

Poliittiset valinnat ovat johtaneet tilaan, jota kutsutaan nimellä SISH (State-Inflicted Social Harm). Se tarkoittaa valtion tietoisesti tuottamaa sosiaalista haittaa talouskurin nimissä. THL:n mukaan leikkaukset pudottavat 100 000 suomalaista köyhyysrajan alapuolelle. Järjestelmän tuottama pahoinvointi on jo sisäistetty syvälle: 14-vuotiaan tytön itsemurhaviesti, jossa hän kutsui itseään ”kulueräksi” (cost item), on äärimmäinen esimerkki neoliberaalin retoriikan inhimillisestä hinnasta.

Tämän politiikan psykologisena polttoaineena on käytetty ”Persvako Pekkaa” – haalarihahmoa, joka houkuteltiin kannattamaan järjestelmää, joka on suunniteltu murtamaan hänen oma eksistenssinsä. Tämä ”hyödyllinen idiootti” äänesti trickle-down-mallin puolesta, joka tosiasiassa kohdistui hänen omiin yölisiinsä ja työttömyysturvaansa. Pekka Raudaskosken kaltaiset veteraanit, jotka rakensivat järjestelmän, näkevät nyt sen romuttuvan niin, etteivät he itse enää pääse edes kuntoutukseen.

7. Johtopäätökset: Shakkimatti ja ”Yhteen hiileen” -vastavoima

Hallitus on pelannut poliittisen shakkimatin. Asettamalla 40 prosentin velkatavoitteen, joka on EU-vaatimuksia tiukempi, se on luonut rakenteellisen ansan. Tämä ”velkajarru” on fiktio, jolla sidotaan tulevien hallitusten kädet vuosikymmeniksi ja estetään hyvinvointivaltion ennallistaminen. TINA-retoriikka on kuitenkin purettavissa: kyse on tietoisista valinnoista, ei luonnonlaeista.

Vaihtoehtoisia polkuja on: investoinnit koulutukseen, veropohjan laajentaminen realisoitumattomiin arvonnousuihin ja passiivisen omistamisen privileegioihin puuttuminen. Poliittinen lukutaito on ainoa vastavoima itseaiheutetulle kaaokselle. On ymmärrettävä, kenen etua päätökset todellisuudessa palvelevat, ennen kuin sivistysyhteiskunnan valot sammutetaan lopullisesti. Yhteiskuntasopimus ei ole annettuna pysyvä luonnonvakio, vaan se on lunastettava uudelleen joka päivä teoilla, jotka asettavat ihmisarvon talouskurin yläpuolelle.

Lähteet

Kiitokset jälleen kerran Aleksi Salonen. Sain sinulta kirjoituksen aiheen.

lähdeluettelo aineistosi pohjalta, jaoteltuna sisällön ja näkökulman mukaan. Lähteet käsittelevät kriittisesti yhteisöveron alennuksia, dynaamisia vaikutuksia sekä talouspoliittista keskustelua Suomessa.

Talouspoliittiset analyysit ja lausunnot

• ETLA:n muistion analyysi ja kritiikki: Teksti perkaa kriittisesti Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) toimitusjohtaja Aki Kangasharjun esityksiä yhteisöveron laskemisesta 15 prosenttiin. Siinä todetaan, ettei Etlan viittaamasta tutkimuskirjallisuudesta löydy tukea väitteille veronalennusten kasvuvaikutuksista.
• STTK:n lausunto valtiovarainministeriölle (Tom-Henrik Sirviö): Järjestö vastustaa yhteisöveron alentamista 20 prosentista 18 prosenttiin, koska tutkimusnäyttö investointivaikutuksista on ristiriitaista ja alennus kiihdyttää julkisen talouden velkaantumista.
• Raportti: Kleveniä ja käärmeöljyä: Markdown-muotoinen yhteenveto, joka vertaa yhteisöveron kevennyksen luvattuja dynaamisia vaikutuksia todellisuuteen. Raportti nostaa esiin valtiovarainministeriön (VM) itserahoittavuusarvion murenemisen 60 prosentista 34–46 prosenttiin.

Uutismedia ja asiantuntijalausunnot

• YLE:n uutisartikkelit (toim. Petteri Lindholm): Raportointia siitä, miten VM:n arvio yhteisöveroalen itserahoittavuudesta päivitettiin jyrkästi alaspäin. Lähteissä esiintyy asiantuntijakritiikkiä, muun muassa professori Roope Uusitalolta ja tutkimusprofessori Tuomas Kososelta, jotka pitävät veronalennuksia julkista taloutta heikentävinä.
• Lasse Lehtosen blogi ja uutiset (Uusi Suomi / Kela): Kelan pääjohtaja analysoi velkajarrun ja sopeuttamistoimien vaikutuksia sosiaaliturvaan ja eläkkeisiin. Hän muistuttaa, ettei eläkkeiden lisäverotus ole ratkaisu valtiontalouden alijäämään.

Järjestelmäajattelu ja ideologinen kritiikki

• Aleksi Salosen analyysi (Yhteiskunta & systeemiajattelu): Kirjoitus käsittelee talouspoliittisen keskustelun "kehystämistä" ja intressiverkostoja. Salonen osoittaa, miten ETLA ja EVA jakavat saman osoitteen (Arkadiankatu 23 B) ja tuottavat toisiaan tukevaa sisältöä, jota media käyttää usein riippumattomana tutkimustietona.
• Minja Koskelan sosiaalisen median ulostulo: Koskela kritisoi hallituksen päätöstä porata miljardin aukko valtion tuloihin epävarmojen dynaamisten vaikutusten varjolla ja ehdottaa puolueetonta selvitystä VM:n toiminnasta.

Talousmallien vertailu ja retoriikka

• Leksanet: "Trickle down, eikä austerity ole ehkä ole toimivin ratkaisu..." Laaja katsaus eri talousmalleihin, kuten valumatalousteoriaan (trickle-down), New Dealiin ja trickle-up-politiikkaan. Lähde analysoi myös TINA-retoriikkaa (There Is No Alternative), jota käytetään poliittisena suojakilpenä esittämään valinnat välttämättömyyksinä.
• "Kleveniä pintaan" (Leksanet / Leif Kuismanen): Blogiteksti, joka rinnastaa dynaamiset verovaikutukset "käärmeöljyyn". Se tarkastelee Henrik Klevenin vuoden 2023 tutkimuksen roolia hallituksen talouspolitiikan teoreettisena kilpenä.

Kulttuuriset ja satiiriset näkökulmat

• Leif Kuismasen Suno-lyriikat: Satiiriset laulutekstit ("Aikuisten dynaaminen fyffe"), jotka kuvaavat talouspoliittista keskustelua "aikuisten satukirjana" ja "Henkan" (Kleven) oppien sokeana seuraamisena.