Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria

 27.8.2026 , päivitetty 11.10.2026, 189 päivää vaaleihin.

* 

 Kirjoitelmani 

Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//

Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus

Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )

Miten hallitus toimii? Yrittäjyys on hallituksen pihtiotteessa

 *

Tyhjä rahapussi

Osa 1/3 Kun asiakkaan rahapussi tyhjenee, tyhjenee yrittäjän kassakin

 Pienyrittäjän ongelma ei aina ole yrittäjässä, tuotteessa tai yritysideassa. Jos asiakkaalla ei ole rahaa ostaa, ei hyväkään yritys elä. Pienen paikkakunnan yrittäjän näkökulmasta kyse ei ole vain yhdestä sulkeutuvasta liikkeestä. Kyse on siitä, kuinka paljon rahaa yhteisössä liikkuu ja kuinka suuri osa siitä jää kiertämään paikallisesti.

9 euroa päivässä

Kävin juuri eräässä pikkukaupassa. Kyseessä oli eläintarvikeliike, joka on lopettamassa toimintaansa. Kauppias totesi minulle jotain hyvin arkista mutta samalla pysäyttävää. Hänkin tarvitsee laskujensa maksajan. Ja palkkaa. Pelkkä yhdeksän euron päivämyynti huonoina päivinä ei siihen riitä. Siinäpä se yrittäjyyden perusasia oikeastaan onkin. Yritys ei elä sillä, että yrittäjä käy aamulla avaamassa oven. Se elää asiakkaista. Asiakkaiden euroista. Ja ennen kaikkea siitä, että asiakkailla on mahdollisuus käyttää niitä euroja. Kauppias sanoi vielä lauseen, joka jäi pyörimään mieleeni:

"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."

En tiedä tarkalleen, mitä hän sillä tarkoitti. Enkä halua tulkita hänen ajatuksiaan hänen puolestaan. Mutta lauseessa on jotakin olennaista. Jos suomalainen pienyrittäjä joutuu tilanteeseen, jossa suomalaiset asiakkaat eivät enää pysty ostamaan hänen tarjoamiaan tuotteita ja palveluita riittävästi, voidaan todella kysyä: mikä suomalaisessa taloudessa silloin oikein elättää ketä?

Yrittäjä ei voi myydä tyhjälle lompakolle

Olen viime viikkoina tavannut useita oman seutumme pienyrittäjiä. Kaksi heistä sanoi suoraan, etteivät he ole oman historiansa aikana nähneet näin huonoja aikoja. Se on aika pysäyttävä havainto. Nämä yrittäjät eivät edusta sellaista toimialaa, josta yhteiskunnan kannalta ensimmäisenä ajatellaan olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Eläintarvikkeet, erilaiset erikoisliikkeet, harrastukset, pienet palveluyritykset, kahvilat, ravintolat ja monet muut vastaavat kuuluvat helposti siihen osaan kulutusta, josta voidaan ensimmäisenä tinkiä.

Kun rahaa on vähän, ihminen priorisoi. Ensin asunto. Sitten sähkö. Sitten ruoka. Lääkkeet ja välttämätön terveydenhoito. Sen jälkeen katsotaan, mitä jää jäljelle. Ja jos mitään ei jää, pienyrittäjän kassakone ei kilise. Tämä on se asia, joka yrittäjyydestä puhuttaessa usein unohtuu.

Yrittäjä ei voi päättää, että ihmiset käyttävät enemmän rahaa.

Hän voi tehdä hyvän tuotteen. Hän voi palvella asiakkaansa hyvin. Hän voi hinnoitella tuotteensa järkevästi. Hän voi tehdä pitkää päivää. Mutta hän ei voi myydä ihmiselle, jolla ei ole rahaa.

Yksi rahapussi

Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksesta, jota kutsun tässä yhden rahapussin teoriaksi.

Se on hyvin yksinkertainen ajatus. Tavallisella ihmisellä on yksi rahapussi. Kun asuminen kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun ruoka kallistuu, rahaa jää vähemmän muuhun. Kun lääkkeet kallistuvat, rahaa jää vähemmän muuhun.

Kun verot tai maksut nousevat, rahaa jää vähemmän muuhun. Ja kun samaan aikaan epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy, ihminen alkaa vielä varmuuden vuoksi säästää niissäkin asioissa, joita hän aikaisemmin osti. Yksi euro ei silloin katoa taloudesta. Se vain jää käyttämättä siellä, missä se aikaisemmin kiersi. Tämä on pienyrittäjän kannalta valtava asia.

Jos kolmen tuhannen asukkaan yhteisössä jokainen joutuu vähentämään kulutustaan esimerkiksi vain muutamalla eurolla viikossa, alkaa kertymä olla jo huomattava. Kun tähän lisätään hintojen nousu ja verotuksen vaikutukset, puhutaan nopeasti kymmenistä tai jopa sadoista tuhansista euroista, jotka jäävät alueella kuluttamatta vuoden aikana. Ja juuri tässä kohtaa makrotalous muuttuu mikrotaloudeksi. Tilastossa se näkyy ehkä prosenttina. Pienen yrityksen kassassa se näkyy tyhjänä päivänä.

ALV ei ole vain numero laskelmassa

Olen pohtinut tätä myös arvonlisäveron näkökulmasta. ALV:sta puhutaan helposti prosentteina ja valtion verotuloina. Mutta yrittäjän ja asiakkaan näkökulmasta kyse on myös hinnasta. Jos tuote kallistuu verotuksen vuoksi, asiakas joutuu tekemään uuden valinnan: Ostanko tämän vai jätänkö ostamatta?

Yksittäisen tuotteen kohdalla ero voi tuntua mitättömältä. Mutta talousalueella on tuhansia ihmisiä ja miljoonia ostotapahtumia. Jos jokaisesta ostoksesta lähtee pieni lisäsumma pois kuluttajan muusta käytettävissä olevasta rahasta, kokonaisvaikutus ei enää ole pieni. Ja erityisesti pienellä paikkakunnalla raha on mielenkiintoinen asia. Sama euro voi kiertää paikallisesti monta kertaa. Asiakas ostaa tuotteen paikallisesta liikkeestä. Yrittäjä maksaa sillä palkkaa. Työntekijä ostaa ruokaa paikallisesta kaupasta. Kauppias maksaa palkkoja ja ostaa palveluita. Palveluyrittäjä käyttää rahaa jälleen jossakin toisessa yrityksessä.

Yksi euro voi tehdä monta kierrosta.

Mutta jos ensimmäistä ostosta ei tehdä, yksikään seuraavista kierroksista ei toteudu. Siksi ostovoiman katoaminen on paljon suurempi asia kuin pelkkä yksittäisen kaupan huono myyntipäivä.

Kun pieni yritys sulkee ovensa

Eläinkaupan lopettaminen voi näyttää ulkopuoliselle pieneltä asialta. Yksi kauppa vähemmän. Yksi liiketila tyhjäksi. Ehkä joku ostaa tuotteet jatkossa suuresta marketista tai verkkokaupasta. Maailma jatkaa pyörimistään. Mutta paikallisesti tapahtuu jotakin muuta. Yksi yrittäjä menettää toimeentulonsa. Ehkä työntekijä menettää työnsä. Liiketilan omistaja menettää vuokratulonsa. Paikallinen tilitoimisto menettää asiakkaan. Huoltoyhtiö menettää asiakkaan. Mainostaja menettää asiakkaan. Ja ennen kaikkea alueelta katoaa yksi paikka, jossa raha aikaisemmin kiersi.

Yksi yritys harvoin kaataa paikkakuntaa. Mutta kymmenien yritysten vähittäinen katoaminen tekee jo aivan toisenlaisen jäljen. Ensin lähtee yksi erikoisliike. Sitten toinen. Sitten kahvila. Sitten jokin palveluyritys. Lopulta ihmiset alkavat käydä muualla, koska omalla paikkakunnalla ei enää ole palveluita. Ja kun asiakkaat käyvät muualla, paikallinen yrittäjä menettää lisää asiakkaita. Siitä voi syntyä paikallisen talouden negatiivinen kehä.

Konkurssi ei ole vain numero tilastossa

Kun puhutaan konkursseista, puhutaan usein tilastoista. Konkurssien määrä kasvoi. Yrityksiä meni nurin. Yritystoiminta supistui. Mutta jokaisen konkurssin takana on ihminen. Yrittäjä, joka on ehkä käyttänyt yritykseensä vuosia. Hänellä on voinut olla yrityksessä kiinni säästöjään, omaisuuttaan ja valtava määrä omaa työtään. Ja sitten tulee hetki, jolloin laskelma ei enää toimi. Asiakkaita on liian vähän. Kulut ovat liian suuret. Rahaa tulee kassaan liian vähän. Lopulta yritystoiminta loppuu.

Siinä kohtaa yrittäjän elämä voi muuttua hyvin nopeasti. Eilen hän oli yrittäjä. Tänään hän miettii:

Mistä saan töitä? Mitä minä osaan? Kuka minut palkkaa? Miten maksan laskuni?

Tässä kohtaa tulee vastaan yrittäjyyden toinen puoli, josta puhutaan aivan liian vähän. Yrittäjyys on parhaimmillaan mahdollisuus. Mutta yrittäjyys on myös riski. Ja kun yritys kaatuu, yrittäjä ei välttämättä löydä uutta työpaikkaa seuraavana maanantaina.

"Mene töihin!"

Tässä on myös eräs yhteiskunnallisesti hyvin kummallinen piirre. Joskus yrittäjistä ja yrittäjyydestä puhutaan ikään kuin yrittäjä olisi jotenkin yhteiskunnan järjestelmän ulkopuolella. Yrittäjä on se, joka pärjää itse. Yrittäjä ei tarvitse yhteiskuntaa. Yrittäjä ottaa riskin ja kantaa seuraukset. Mutta mitä tapahtuu, kun riski toteutuu? Yritys loppuu. Yrittäjä jää ilman työtä. Ja yhtäkkiä sama ihminen, joka vielä hetki sitten työllisti ehkä itsensä tai muitakin, onkin työnhakija. Siinä tilanteessa voi olla aika karu tunne kuunnella yhteiskunnasta tuttua huutoa:

"Mene töihin!"

Niin. Mene töihin. Mutta minne? Tässä kohtaa pitäisi ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä yrittäjyys oikeasti tarkoittaa. Yrittäjä ei ole kone. Hän on ihminen. Ja yritys ei ole irrallinen saareke. Se on osa ympäröivää yhteiskuntaa.

Suomalainen yrittäjä tarvitsee suomalaisia asiakkaita

Tässä päädymme takaisin siihen eläinkauppiaan lauseeseen.

"Suomi ei elätä meitä suomalaisia."

Minusta lauseessa on paljon enemmän sisältöä kuin ehkä ensimmäisellä kuulemisella ymmärtää. Pienyrittäjän kannalta tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä yritysverotus tekee yritykselle. Ei riitä, että yrittäjälle luvataan parempaa toimintaympäristöä, jos samalla hänen asiakkaidensa ostovoima heikkenee. Ei riitä, että yritykselle annetaan veronkevennys, jos asiakas joutuu jättämään ostoksen tekemättä. Ei riitä, että yrittäjää kehotetaan investoimaan, jos yrittäjä katsoo tyhjää liiketilaansa ja miettii, mistä asiakkaat tulevat. Yritys tarvitsee kysyntää. Ja kysyntä tarvitsee ostovoimaa. Tämä on niin yksinkertainen asia, että sen pitäisi olla jokaisen yrittäjyyttä ja talouspolitiikkaa suunnittelevan ihmisen perusasioita.

Yrittäjyys alkaa ihmisestä

Minulle yrittäjyys ei ole ensisijaisesti suuryrityksiä, pääomaa tai pörssikursseja. Yrittäjyys alkaa ihmisestä. Se alkaa ihmisestä, joka huomaa tarpeen ja päättää tehdä asialle jotakin. Se voi olla eläinkauppa. Autokorjaamo. Kampaamo. Kahvila. Pieni metalliverstas. Siivousyritys. Tietotekniikkapalvelu. Hieromo. Kuljetusyritys. Tai jokin sellainen yritys, jota emme vielä tänään osaa edes kuvitella.

Näistä ihmisistä rakentuu suomalainen yrittäjyys. Siksi heidän toimintaympäristönsä pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia. Kun pieni yritys menestyy, hyöty ei jää vain yrittäjälle. Työpaikat lisääntyvät. Palvelut säilyvät. Rahaa jää paikkakunnalle. Verotuloja syntyy. Ihmisillä on mahdollisuuksia. Ja ennen kaikkea syntyy tunne siitä, että täällä kannattaa tehdä jotakin.

Mutta sama toimii myös toiseen suuntaan. Kun ostovoima katoaa, yritykset alkavat kadota. Kun yritykset katoavat, työpaikat vähenevät. Kun työpaikat vähenevät, ostovoima heikkenee entisestään. Ja silloin ollaan kierteessä, jonka katkaiseminen on paljon vaikeampaa kuin sen aloittaminen.

Kysymys ei siis ole vain yrittäjästä

Kun seuraavan kerran kuulemme uutisen yrityksen konkurssista, voisimme ehkä ajatella hetken muutakin kuin numeroa.

Mitä tapahtui?

Miksi asiakkaat vähenivät? Miksi ihmiset eivät enää ostaneet? Mihin heidän rahansa menivät? Oliko kyse yrityksen huonosta toiminnasta? Vai oliko kyse ympäröivän talouden muutoksesta? Ja ennen kaikkea: Mitä tapahtuu seuraavaksi sille ihmiselle, joka menetti yrityksensä? Yrittäjyyden edistäminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että ihmisille sanotaan: "Ryhtykää yrittäjiksi."

Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että rakennetaan yhteiskunta, jossa yrittäjän asiakkailla on mahdollisuus käyttää rahaa. Sillä lopulta yrittäjän tärkein pääoma ei ole yrityksen nimi, hieno liiketila tai edes hyvä liikeidea. Se on asiakas, jolla on mahdollisuus ostaa.

Ja jos asiakkaan rahapussi tyhjenee, yrittäjän kassakin hiljenee. Ehkä juuri siksi tuo yhdeksän euron päivämyynti jäi mieleeni. Se ei ollut vain yhden eläinkaupan huono päivä. Se oli pieni ikkuna siihen, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan rahankierto alkaa hidastua. Ja siinä ikkunassa näkyi yrittäjä. Ihminen. Joka tarvitsee aivan saman asian kuin me kaikki muutkin:

riittävän toimeentulon elääkseen ja mahdollisuuden tehdä työllään jotakin merkityksellistä.

Millaisen Suomen sinä haluaisit rakentaa?

Osa 2/3 Ostovoimamyytit ja yhden rahapussin teoria

Politiikassa ja sosiaalisen median kiivaissa talousväittelyissä toistuu ilmiö, jossa julkista keskustelua hallitsevat helpot iskulauseet, pirstaleiset tilastopoiminnat ja mekaaniset selitysmallit. Puhutaan "ostovoiman keskimääräisestä kasvusta", "palkkaverotuksen keventämisestä" ja "välttämättömistä sopeutuksista". Samaan aikaan tavallisen suomalaisen arjessa – kaupan kassalla, apteekissa, asumiskuluissa ja palvelumaksuissa – reaalitodellisuus näyttää täysin toiselta.

Miksi ihmisten on niin vaikea hahmottaa kansantalouden ja oman lompakkonsa välistä kokonaiskuvaa? Miksi pieni veroale hehkutetaan suurena voittona, vaikka samalla ovenavauksella kuluttajalta viedään moninkertaisesti enemmän toisesta taskusta?

Vastaus piilee syvälle juurtuneissa ostovoimamyyteissä sekä perusperiaatteessa, jota voidaan kutsua yhden rahapussin teoriaksi.

1. Kotitalousvertaus ja "pesukone-ansa"

Yksi sitkeimmistä talousmyyteistä on julkisen talouden rinnastaminen tavallisen kotitalouden budjettiin. Iskulause "suu pussiin myöten" kuulostaa maalaisjärkeltä: jos perheellä on tiukkaa, leikataan menoja ja säästetään.

Kotitalous ja valtiontalous toimivat kuitenkin täysin eri lainalaisuuksilla:

• Kotitalouden säästäminen ei vähennä sen omia tuloja. Jos jätät uuden pesukoneen ostamatta, se raha jää säästöön pankkitilillesi.
• Valtion ja kansantalouden leikkaukset sen sijaan vähentävät suoraan muiden tuloja. Kun valtio leikkaa pienituloisen asumistuesta tai työttömyysturvasta, leikattu euro ei jää kellumaan tyhjiöön. Se on pois lähikauppiaan kassasta, paikalliselta leipurilta, kampaajalta ja huoltoasemalta.

Tämä on "pesukone-ansa": kun julkisesta taloudesta leikataan ruohonjuuritason ostovoimaa, sammutetaan samalla kotimaisen kysynnän moottori. Kun yrittäjien myynti laskee, yritykset joutuvat lomauttamaan tai kaatuvat konkurssiin, mikä puolestaan vähentää valtion verotuloja ja lisää sosiaalimenoja. Sopeutus leikkaa omia jalkojaan.

2. Yhden rahapussin teoria vs. pirstaleiset kuitit

Ero poliittisen puheen ja arjen välillä tiivistyy ajatukseen yhdestä rahapussista. Päättäjät esittelevät talouspäätöksiä mielellään yksittäisinä, erillisinä kuitteina: näytetään ansiotuloveroasteikon pientä kevennystä ja väitetään ostovoiman kasvavan.

Kuluttajalla ei kuitenkaan ole erillisiä pusseja verolle, lääkkeille, ruoalle ja palvelumaksuille. On vain yksi rahapussi, josta kaikki arjen menot maksetaan.

Kun katsotaan kokonaiskuvaa, nähdään miten ostovoima murenee vaivihkaa:

1. Kulutusverojen korotukset: Yleisen arvonlisäveron nosto 25,5 prosenttiin iskee välittömästi jokaiseen ostokseen ruokaostoksista polttoaineeseen ja kodinkoneisiin.
2. Arjen piilokulut ja maksukatot: Lääkkeiden ALV-nosto, terveydenhuollon asiakasmaksujen korotukset ja lääkekaton nousu leikkaavat suoraan arjen käyttörahaa.
3. Etuuksien ja suojaosien poisto: Työttömyysturvan 300 euron suojaosan poisto ja asumistuen leikkaukset eivät pelkästään leikkaa ostovoimaa, vaan estävät joustavan keikkatyön vastaanottamisen.
4. Työmatkakulut: Työmatkavähennyksen omavastuun korottaminen syö palkkatyöläisen käteen jäävää tuloa.

Pieni veronkevennys palkkakuitissa sulaa kaupan kassalla ja apteekissa jo kuukauden ensimmäisinä päivinä. Rahapussi tyhjenee, vaikka paperilla väitetään toista.

3. Tilastollinen harha eli "Lotto-illuusio"

Toinen keskeinen syy sekannukseen on tilastollisten keskiarvojen sokea lukeminen. Otsikoissa julistetaan usein "palkansaajien ostovoiman keskimääräistä kasvua".

Tämä vertautuu lotto-illuusioon: Jos huoneessa on kymmenen henkilöä, joista yksi voittaa lotossa miljoonan ja yhdeksän muuta eivät mitään, huoneen henkilöiden "keskimääräinen varallisuus" on kasvanut sadallatuhannella eurolla per henkilö. Yhdeksällä ihmisellä ei silti ole varaa ostaa vieläkään edes kuppia kahvia.

Kun hyvätuloisille annetaan veronkevennyksiä ja pääomatulot kasvavat, nämä suuret summat nostavat tilastollista keskiarvoa plussalle. Samaan aikaan pieni- ja keskituloisten valtaosan reaalinen ostovoima heikkenee. Keskiarvo-otsikko toimii suojana, jonka taakse arjen köyhtyminen piilotetaan.

4. Kognitiivinen dissonanssi ja "porvarina leikkimisen" ansa

Miksi monet ihmettelevät tai jopa puolustavat leikkauksia, jotka osuvat heidän omaan nilkkaansa? Tähän vaikuttavat syvät psykologiset mekanismit:

• Kognitiivinen dissonanssi: Jos ihminen on äänestänyt tiettyä puoluetta tai aatetta, hänen on äärimmäisen vaikea myöntää itselleen tulleensa huijatuksi. Mieli pyrkii selittämään heikentyvän arjen parhain päin ja torjuu tosiasiat uhkaavana tietoaineksena.
• Porvarina leikkimisen ansa: Pien- ja keskituloisille myydään mielikuvaa siitä, että he kuuluvat "voittajien leiriin" ja että leikkaukset kohdistuvat vain "joihinkin muihin". Samastutaan hyväosaisiin ja uskotaan, että suurpääoman ja suuryritysten etu on automaattisesti myös tavallisen työntekijän etu.
• Asteittainen totuttaminen (Shifting baseline): Kun heikennykset tuodaan palasina – euro sinne, pari senttiä tänne – ihminen tottuu uuteen alempaan elintasoon. Muisto toimivasta ja ostovoimaisesta yhteiskunnasta haalistuu, ja heikentyneestä arjesta tulee "uusi normaali".

5. "Trickle-up" -moottori ja paikallistalouden kohtalo

Oikeistolaisessa talouspuheessa nojataan usein niin sanottuun "Trickle-down" -teoriaan eli valuma-oppiin: uskotaan, että suuryrityksille ja rikkaille annetut verohelpotukset "valuvat" aikanaan alas työntekijöille ja pienyrittäjille. Käytäntö on osoittanut tämän teorian toimimattomaksi kerta toisensa jälkeen.

Reaalitaloudessa toimii nimenomaan "Trickle-up" -moottori: Pienituloisen kulutusalttius on lähes 100 prosenttia. Jokainen pienituloiselle annettu tai jätetty euro menee välittömästi kiertoon – leipään, lääkkeisiin, lasten vaatteisiin ja paikallisiin palveluihin. Se on rahaa, joka pitää mikroyrittäjät, kivijalkaliikkeet ja kotimaiset sisämarkkinat elossa.

Kun ruohonjuuritason ostovoima vedetään kuiviin, paikallisten yritysten kassakoneet hiljenevät. Yhdeksän euron päivämyynti ei maksa yrittäjän vuokria tai laskuja. Kun ostovoima katoaa, tuloksena on konkurssiaalto, työttömyyden kasvu ja mureneva veropohja.

6. Yhteenveto: Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Ostovoima ei ole pelkkä tekninen numero taulukossa eikä yksittäinen prosentti palkkakuitissa. Se on yhteiskunnan verenkierto.

Yhden rahapussin teoria muistuttaa meitä siitä, että talous on kokonaisuus. Jos haluamme elinvoimaisen Suomen, jossa pienyrittäjät pärjäävät, palvelut toimivat ja ihmiset tulevat palkallaan toimeen, meidän on luovuttava pirstaleisista silmänkääntötempuista.

Kysymys kuuluukin jälleen: Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme? Rakennammeko yhteiskunnan, jossa arjen ostovoima ja ihmisarvo turvataan kaikille, vai sallimmeko kehityksen, jossa ruohonjuuritaso kuivataan ja arjen piilokulut murskaavat tavallisen suomalaisen lompakon?

Valinta on aina meidän käsissämme.

Osa 3/3 Myytti oikeiston talousosaamisesta

Valtiontalouden murentamista suurpääoman ehdoilla

Sosiaalisessa mediassa ja poliittisessa keskustelussa toistetaan usein myyttiä siitä, että oikeisto – ja erityisesti Kokoomus – edustaisi jonkinlaista erityistä "talousosaamista". Kun tätä talousoppia ja sen käytännön tuloksia tarkastellaan ilman mielikuvamarkkinointia ja retorista verhoa, paljastuu karu todellisuus: valtion velka on aina Kokoomuksen johdolla kasvanut voimakkaasti, ja samaan aikaan valtion omaa tulopohjaa on leikattu tietoisesti.

Kyse ei ole valtiontalouden vastuullisesta hoidosta, vaan suuryritysten, pörssiyhtiöiden ja pääomasijoittajien liiketoimintatavoitteita palvelevasta politiikasta.

1. Verotuksen silmänkääntötemppu: Korotetaan paljon, alennetaan hieman

Yksi oikeistolaisen veropolitiikan oppikirjamaisimmista silmänkääntötempuista liittyy kulutusverotukseen ja yleiseen veroasteeseen. Kaava on tuttu ja toistuva:

1. Ensin tehdään raskaat korotukset: Yleistä arvonlisäveroa (ALV) nostetaan roimasti (kuten korotus 24 prosentista 25,5 prosenttiin), ja samalla korotetaan lääkkeiden, joukkoliikenteen, kulttuurin ja terveydenhuollon asiakasmaksuja sekä omavastuita.
2. Sitten tehdään kosmeettinen alennus: Myöhemmin tiettyjä maksuja tai veroja viilataan puoli prosenttia tai muutama euro alaspäin, ja tätä markkinoidaan näyttävästi "veronkevennyksenä" tai "kädenojennuksena kansalaisille".

Jos veroa ensin korotetaan kaksi pykälää ja sitten lasketaan puoli pykälää, verorasitus on lähtötasoon nähden yhä huomattavasti korkeampi. Tämä kikka siirtää verotuksen painopistettä suhteettomasti pieni- ja keskituloisille, joiden kaikesta tulosta valtaosa menee suoraan arjen kulutukseen. Samaan aikaan suurituloisille ja pääomille järjestetään aitoja, pysyviä verokevennyksiä.

2. Tulopohjan tietoinen leikkaaminen ja velkaantumisen kierre

Toinen talousoppiin kuuluva paradoksi on väite "talouden tasapainottamisesta", samalla kun valtion omasta tulopohjasta luovutaan järjestelmällisesti.

• Yhteisöveron ja hyvätuloisten veroalet: Kun yhteisöveroa lasketaan tai kaikkein suurituloisimpien verotusta kevennetään, valtion kassa menettää vuosittain satoja miljoonia – jopa miljardeja euroja.
• Alijäämän paikkaaminen velalla: Kun valtion tulopohja murenee omin päätöksin, syntynyttä aukkoa ei paikata verottamalla pääomia tai järjestämällä reilua veropohjaa, vaan ottamalla syömävelkaa.
• Laskun siirtäminen julkisille palveluille: Kun velkaantuminen kiihtyy, tulos esitetään "yllätyksenä" tai "pakona", jonka nojalla vaaditaan huutavia leikkauksia sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja järjestökentälle.

Tämä luo itseään toteuttavan kierteen: valtion tulot leikataan, synnytetään budjettivaje, otetaan lisää velkaa ja käytetään velkaantumista syynä hyvinvointivaltion rakenteiden purkamiselle.

3. Suuryritysten liike-elämän etu vs. Valtiontalouden hoito

Poliittisessa kielenkäytössä sekoitetaan usein kaksi täysin eri asiaa: suuryritysten liiketoimintaedun ajaminen ja koko valtiontalouden kestävä hoito.

Kun terveysjätit, pääomasijoittajat ja monikansalliset konsernit pääsevät sanelemaan talouspolitiikan linjan, julkinen sektori ei säästä rahaansa – se siirtää verovaroja yksityisiksi voitoiksi ja ostopalvelumaksuiksi. Terveyskeskusten ajaminen ahdinkoon ja soten siirtäminen pörssiyhtiöiden markkinoiksi on tästä oppikirjaesimerkki.

4. Kuka maksaa myytin hinnan?

Aito talousosaaminen edellyttää kokonaiskuvan hallintaa. Valtio ei ole pörssiyhtiö, jonka tehtävä on maksaa kvartaaliosinkoja pääomasijoittajille, eikä kansantalous toimi leikkaamalla arjen ostovoimasta.

Kun kotimarkkinat sakkaavat, pienyrittäjien myynti hiipuu ja työttömyys kasvaa, laskun maksaa aina tavallinen palkansaaja, työtön ja kivijalkayrittäjä. Oikeistolaisen talousopin myytti murenee heti, kun katsotaan kumpaa kassa-avainta käytetään: sitä, joka jättää miljonäärille enemmän käteen, vai sitä, joka pitää huolen siitä, että suomalaisella arjella ja paikallistaloudella on tulevaisuus.

Ja mitä sinä todellisuudessa voit tehdä!!!?

Tutustu aineistooni jossa pohditaan mitä tässä on tapahtunut ja kysytään suoraan: Mitä juuri sinä haluat?

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Äänestä!

Vielä on toivoa