Poliittinen teatteri somessa – kun katsojat alkavat itse näytellä

Tiivistelmä

Somekeskustelun poliittinen teatteri ei synny pelkästään poliitikoista. Se syntyy vasta silloin, kun ympärille muodostuu joukko erilaisia rooleja. Yksi heittää provokaation, toinen puolustaa, kolmas alkaa tahallaan ymmärtää väärin, neljäs hyökkää arvostelijoiden kimppuun ja joku yrittää vielä palauttaa keskustelun itse asiaan. Lopulta alkuperäinen kysymys saattaa kadota kokonaan.

Olen viime aikoina seurannut sosiaalisen median poliittisia keskusteluja vähän toisella silmällä.

En enää katso pelkästään sitä, mitä joku poliitikko sanoo. Katson myös sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ja silloin alkaa näkyä jotakin mielenkiintoista.

Näyttämö rakentuu nopeasti. Roolit löytyvät melkein itsestään. Joskus näyttää jopa siltä, että henkilöt tietävät oman tehtävänsä näytelmässä.

Ja mikä tässä on kaikkein kummallisinta?

Katsojat itse alkavat näytellä.

Et ehkä usko heti, mutta olet valittu ansaan menijäksi Kognitiivinen ansa on viritetty

Poliittinen Teatteri somessa.

Poliittinen teatteri sosiaalisessa mediassa ei synny myöskään sattumalta, vaan se on  tarkasti jäsennelty esitys, jossa jokaisella osallistujalla on oma tehtävänsä. Tässä on poliittisen teatterin yleiskaava, joka erittelee roolit, toimintatavat ja niiden tarkoitukset:

1. Pääesiintyjä ja Provokaattori

• Toiminta: Heittää ilmoille lauseen tai kysymyksen, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole asiallinen keskustelu, vaan tunteen (viha, pelko, ärsytys) herättäminen. Käyttää usein ”raukkamaista tanssia”: ensin provosoidaan ja kun reaktio tulee, vetäydytään vastuusta väittämällä viestiä ”vitsiksi” tai ”yleispolitiikaksi”.
• Tarkoitus: Jakaa kansa leireihin ja siirtää huomio pois asiapitoisista tapahtumista.

2. Puolustaja

• Toiminta: Puolustaa usein alkuperäisen viestin sijaan oikeutta sanoa se käyttämällä lauseita kuten ”eikö nykyään saa enää mitään sanoa?”.
• Tarkoitus: Keskittää huomio sanojen tekniseen neutraaliuteen ja irrottaa ne alkuperäisestä asiayhteydestään, mikä siirtää keskustelun tehokkaasti sivuraiteelle.

3. Manageri ja Vähättelijä

• Toiminta: Rientää apuun provokaation jälkeen leimaamalla muiden suuttumuksen ”hyperventiloinniksi” tai ”vassarien ulinaksi”.
• Tarkoitus: Harjoittaa kaasuvalotusta (gaslighting) eli sumentaa todellisuutta ja kyseenalaistaa muiden asialliset havainnot.

4. Vänkääjä (Tahallaan ymmärtämätön)

• Toiminta: Kysyy jatkuvasti ”mikä tuossa muka oli vikana?” ja vaatii uusia selityksiä, vaikka asia olisi jo kertaalleen avattu.
• Tarkoitus: Pitää keskustelu käynnissä ja saivarella, kunnes kukaan ei enää muista, mistä keskustelu alun perin alkoi.

5. Leimaaja

• Toiminta: Kun argumentit loppuvat, näyttämölle saapuu Leimaaja, joka hyökkää vastapuolen ominaisuuksia tai mielenterveyttä vastaan (esim. ”Vassari”, ”Woke”, ”Harhainen”).
• Tarkoitus: Patologisoida ja dehumanisoida vastustaja, jotta hänen argumenttejaan ei tarvitse kohdata tasavertaisena.

6. Loukkaantuja

• Toiminta: Siirtää huomion asiapolitiikasta siihen, kuinka hirveää on, että hänen puoluettaan tai näkemystään kritisoidaan.
• Tarkoitus: ”Kato orava!” -politiikka: harhauttaa yleisö tunneperäiseen sivuseikkaan asiasisällön sijaan.

7. Faktantarkistaja

• Toiminta: Yrittää puhua tilastoista, tieteestä ja asioiden syy-seuraussuhteista.
• Tarkoitus: Toimii teatterin tahattomana uhrina; hänen aikansa kuluu keskustelun palauttamiseen aiheeseen, jota muut yrittävät aktiivisesti paeta.

8. Tunneyleisö ja Sivustakatsoja

• Toiminta: Tunneyleisö reagoi (tykkää, jakaa, suuttuu) ja Sivustakatsoja seuraa kaaosta sivusta.
• Tarkoitus: Tunneyleisö ruokkii algoritmeja, jotka levittävät teatteria laajemmalle. Sivustakatsojan kohdalla tavoite on luoda tunne, ettei kukaan enää tiedä mikä on totta, mikä johtaa passivoitumiseen.

9. Ohjaaja

• Toiminta: Poliitikko, puolue tai vaikuttaja, joka tietää tarkalleen, mitkä aiheet sytyttävät riidan.
• Tarkoitus: Antaa alkusysäys ja antaa kansalaisten rakentaa näyttämö itse; ohjaaja hyötyy syntyneestä metelistä ja huomiosta ilman, että joutuu kantamaan vastuuta seurauksista.

10. Analyytikko (esim. kirjoittamani hahmo Sanni Persvako)

• Toiminta: Purkaa kielellistä teatteria ja opettaa poliittista lukutaitoa.
• Tarkoitus: Repiä kulissit ja paljastaa pelikirja kysymällä kriittiset kysymykset: Kenelle viesti on suunnattu ja mitä se jättää sanomatta?.

Yhteenvetona: Poliittisen teatterin tavoitteena on tilanne, jossa ihminen ei enää puolusta väitettä tai totuutta, vaan omaa joukkuettaan. Tällöin asiapolitiikka kuolee ja jäljelle jää vain ”idiotismin ihailu” ja syvenevä polarisaatio.

Tarina

Mauri Peltokankaan (ps.) tällä kirjoittamisen  hetkellä viimeisin sosiaalisen median aloitus ja siitä seurannut poliittinen teatteri alkoi Facebook-päivityksestä, jossa hän kysyi seuraajiltaan, haluavatko he Suomeen ”afkaani-muslimin” sisä- tai ulkoministeriksi.

Mistä tämä alkoi ja mitä siinä sanottiin?

• Provokaatio: Peltokangas väitti SDP:n haluavan ”maan täyteen islamisteja” ja suunnittelevan ”kiintiömuslimin” nostamista ministeriksi, joka ei ajaisi ”kantasuomalaisen asiaa”.
• Kohde: Vaikka nimeä ei mainittu, viittauksen katsotaan kohdistuvan selvästi kansanedustaja Nasima Razmyariin (sd.), joka on kertonut olevansa uskonnoltaan liberaali muslimi ja on SDP:n ainoa afgaanitaustainen kansanedustaja.

Poliittinen teatteri ja sen roolit

1. ”Raukkamainen tanssi”: Peltokangas käytti lähteiden mukaan tyypillistä taktiikkaa: ensin hän provosoi ja kun reaktio tuli, hän vetäytyi vastuusta väittäen kirjoittaneensa tekstin ”ihan vaan huvikseen” tai yleispoliittisena pohdintana 
2. Vähättely ja ”Kaasuvalotus”: Perussuomalaisten ryhmänjohtaja Jani Mäkelä riensi apuun leimaamalla kohun ”hyperventiloinniksi” ja totesi, ettei kyseessä ole ”112-tasoinen asia”.
3. Hallituksen sisäinen särö: Kokoomuksen ja RKP:n johto tuomitsi kirjoittelun ”vastenmieliseksi” ja ”asiattomaksi” vaatien perussuomalaisten johdolta toimia. Pääministeri Petteri Orpoa on kuitenkin kritisoitu vaitonaisuudesta ja ”lapaseksi” jättäytymisestä hallitusrauhan säilyttämiseksi.
4. Uhriutuminen: Teatteri huipentui siihen, että Peltokangas ilmoitti itse harkitsevansa oikeustoimia häntä rasistiksi kutsuneita vastaan, väittäen itseään solvatuksi osapuoleksi.

Analyysi: Miksi näin tapahtuu? Lähteet kuvaavat tätä toimintaa tietoisena ”kato orava” -politiikkana:

• Huomion siirto: Rasistisilla kohuilla viedään huomio pois hallituksen talouspoliittisista epäonnistumisista, kuten ennätystyöttömyydestä ja velkaantumisesta.
• Identiteettipolitiikka: Termistöllä (esim. ”islamisti” ja ”afkaani”) pyritään dehumanisoimaan poliittinen vastustaja ja luomaan ”me vastaan muut” -asetelmaa oman kannatuksen pönkittämiseksi.
• ”Sakin hivutus”: Tällainen puhetapa nähdään osana prosessia, jossa rasismi normalisoidaan politiikassa pienin askelin.

Näyttelijät

Mauri Peltokankaan (ps.) ympärillä pyörivässä some-teatterissa päähenkilöt voidaan jakaa rooleihin heidän toimintansa ja tarkoituksensa mukaan. Lähdeaineisto some keskusteluista kuvaa tätä ilmiötä tarkasti käsikirjoitettuna esityksenä, jossa jokaisella on oma paikkansa:

1. Pääesiintyjä ja provokaattori: Mauri Peltokangas

Mauri esitetään teatterin keskeisenä hahmona, jota kuvataan lähteissä satiirisesti ”60-vuotiaaksi mieslapseksi”. Hänen roolinsa on tuottaa jatkuvaa ”öyhötystä”, kielellisiä ansoja ja provokaatioita, kuten kysymys ”afkaani-muslimista” ministerinä.

• Toimintatapa: Hän käyttää ”raukkamaista tanssia”, jossa ensin heitetään loukkaava väite ja sitten vetäydytään vastuusta väittämällä, että kyse oli vain ”yleispolitiikasta” tai että teksti kirjoitettiin ”ihan vaan huvikseen”.

2. Teatterin kohde ja ”objekti”: Nasima Razmyar

Nasima Razmyar (sd.) on teatterin tahaton päähenkilö, jota käytetään välineenä vastakkainasettelun lietsomiseen.

• Rooli: Hänet nostetaan esiin ”kiintiömuslimina” ja uhkakuvana, jotta voidaan kyseenalaistaa hänen lojaalisuutensa ja kelpoisuutensa ministeriksi. Lähteiden mukaan tässä on kyse dehumanisoinnista, jossa ihminen poistetaan asiapoliittisesta keskustelusta ja muutetaan pelkäksi syntyperänsä edustajaksi.

3. Manageri ja vähättelijä: Jani Mäkelä

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä toimii teatterin suojelijana.

• Rooli: Hänen tehtävänsä on kaasuvalotus (gaslighting) ja kohun vaimentaminen. Hän kutsuu asiallista kritiikkiä ”hyperventiloinniksi” ja toteaa, ettei kyseessä ole ”112-tasoinen asia”, koska ketään ei ole fyysisesti vahingoitettu.

4. Hiljaiset mahdollistajat: Petteri Orpo ja hallituskumppanit

Pääministeri Petteri Orpoa (kok.) kuvataan lähteissä ”lapaseksi” tai vaitonaiseksi sivustaseuraajaksi, joka antaa rasismin tai siihen verrattavan provokaation tapahtua hallitusrauhan säilyttämiseksi.

• Rooli: Vaikka hallituksella on nollatoleranssi rasismille, käytännön teot puuttuvat. Kokoomuksen Jukka Kopra antaa jyrkkiä lausuntoja, mutta ne jäävät teatterin osaksi, koska ne eivät ennalta odotettavasti johda rangaistuksiin.

5. ”Vaalikarja” ja ”Vassarit”: Vuorovaikutteinen yleisö

Teatteri tarvitsee yleisön, jotta se pysyy elossa:

• Ydinkannattajat: Ne, joille rasismi toimii ”euron bensana” ja jotka saavat voimaa tunteesta, että joku ”puhuu asioiden oikeilla nimillä”.
• Vastapuoli: ”Vassarit” ja kritisoijat, joiden suuttumusta käytetään todisteena siitä, että hallitus tekee jotain ”oikein”.

6. Analyytikot ja tulkit: Sanni ja Pekka 

( Persvako Pekka )

Lähdeaineiston fiktiiviset hahmot, kuten Sanni, toimivat yleisölle poliittisen lukutaidon opettajina.

• Rooli: Sanni opettaa kysymään: Kenelle tämä on suunnattu? Mitä tunnetta tällä herätetään? Mitä jätetään sanomatta?. Tässä teatterissa Sanni on se, joka repii kulissit ja näyttää, että kyseessä on ”kato orava” -politiikka, jolla viedään huomio pois talouden epäonnistumisista.

Peltokankaan some-teatterin päähenkilöt eivät ole vain yksittäisiä ihmisiä, vaan he edustavat poliittisia arkkityyppejä, joiden tehtävänä on ylläpitää kahtiajaon ja vihan ilmapiiriä asiapolitiikan kustannuksella.

Näytelmä alkaa provokaatiosta

Aloitetaan ensimmäisestä roolista.

1. Provokaattori

Hän heittää ilmoille lauseen, kysymyksen tai väitteen, jonka tarkoitus ei välttämättä edes ole saada aikaan asiallista keskustelua.

Tarkoitus voi olla herättää tunne.

Ärsyttää.
Pelottaa.
Raivostuttaa.

Erityisesti tarkoituksena on  jakaa ihmiset kahteen leiriin.

Aineistossa tätä kuvataan esimerkiksi tilanteena, jossa yksittäinen poliittinen ulostulo synnyttää kokonaisen ketjun, jossa alkuperäisen viestin tarkoitus alkaa vähitellen hämärtyä. Provokaattorin kannalta tämä on oikeastaan onnistuminen. Jos ihmiset alkavat riidellä, viesti on jo saavuttanut tavoitteensa. Tällöin asiapitoiset tapahtumat tai keskustelut jäävät taka-alalle.

2. Puolustaja

Seuraavaksi näyttämölle tulee Puolustaja. Hän ei välttämättä edes puolusta alkuperäisen viestin sisältöä. Hän puolustaa oikeutta sanoa se.

Tässä vaiheessa keskusteluun ilmestyy tuttuja lauseita:

”Eihän tuossa mitään rasistista ollut.”
”Eikö nykyään saa enää mitään sanoa?”
”Lukekaa nyt ihan oikeasti, mitä siinä kirjoitettiin.”
”Missä kohtaa siinä muka joku henkilö mainitaan?”
Ja näin keskustelun painopiste siirtyy.

Enää ei keskustella siitä, mitä viestillä tarkoitettiin, jos sitä edes alunalkaenkaan tuotiin esille.

Keskustellaan siitä, löytyykö yhdestä sanasta teknisesti jokin toinen mahdollinen merkitys. Se on erittäin tehokas tapa, ellei tehokkain tapa siirtää keskustelua sivuraiteelle.

Aineistossa tätä kuvataan kielellisenä ansana: yksittäiset sanat irrotetaan asiayhteydestään ja huomio keskitetään niiden näennäiseen neutraaliuteen.

3. Tahallaan ymmärtämätön

Tämä on minusta koko teatterin mielenkiintoisin rooli.

Kutsutaan häntä vaikka Vänkääjäksi.

Vänkääjä kysyy:

”Mikä tuossa muka oli rasistista?” Hän tietää, että kysymys synnyttää vähintään kaksikymmentä uutta kommenttia. Kun asia selitetään, hän kysyy: ”Mutta missä siinä oikeasti sanotaan niin?” Kun sekin selitetään, hän löytää uuden yksityiskohdan. ”Entä tämä sana?” Ja taas alkaa uusi kierros. Tässä ei välttämättä edes pyritä löytämään vastausta. Pyritään pitämään keskustelu käynnissä.

Aineistossa sama ilmiö tulee esille some kommentista Jarmo Murtomäen kommentointitavassa. Monimutkainen taloudellinen tai yhteiskunnallinen rakenne pelkistetään yhteen helposti ymmärrettävään väitteeseen, minkä jälkeen keskustelu voidaan käydä kokonaan sen ympärillä. Tämä on somessa tehokasta. Koska jokaiseen kysymykseen voidaan vastata uudella kysymyksellä. Ja lopulta kukaan ei enää muista, mistä koko keskustelu alkoi. tavoite on liki saavutettu.

4. Leimaaja

Kun asia-argumentit alkavat loppua, näyttämölle saapuu Leimaaja. Hänen tehtävänsä on siirtää huomio keskustelijan ominaisuuksiin.

”Vassari.”
”Woke.”
”Persu.”
”Vihervassari.”
”Öyhöttäjä.”
”Maksumuurin takana eläjä.”

Tai jotakin muuta yhtä rakentavaa teatterimielessä, ei muuten. Tässä vaiheessa keskustelun sisältö alkaa olla sivuseikka. Enää ei tarvitse osoittaa, että vastapuolen argumentti on väärä. Riittää, että vastapuoli määritellään vääränlaiseksi ihmiseksi. Tämä on poliittisen somekeskustelun yksi tehokkaimmista tempuista.

Jos onnistut määrittelemään keskustelijan ennen kuin hänen argumenttinsa käsitellään, olet jo siirtänyt keskustelun pois asiasta. Teatteriesitys on saavuttanut uuden mielenkiinnon kohteen.

5. Loukkaantuja

Sitten tulee Loukkaantuja. Hän saattaa olla sama henkilö kuin edellinenkin. Loukkaantuja kertoo, kuinka hirveää on, että hänen puoluettaan tai poliittista näkemystään arvostellaan. Keskustelun alkuperäinen aihe on esimerkiksi työllisyys, talous tai hallituksen päätös. Mutta yhtäkkiä keskustellaan siitä, että joku kirjoitti toisesta ihmisestä rumasti. Sitten joku loukkaantuu siitä. Kolmas loukkaantuu ensimmäisen loukkaantumisesta. Neljäs puolustaa toisen loukkaantumista. Ja viidennen mielestä koko keskustelu on osoitus siitä, kuinka kamalaa vasemmisto tai oikeisto on.

Kato orava! Teatteriesitys on huipussaan. Alkuperäinen asia juoksee jo metsässä.

6. Faktantarkistaja

Sitten näyttämölle saapuu henkilö, joka yrittää tehdä jotakin hyvin epämuodikasta: Hän yrittää puhua asiasta.

”Hetkinen. Mitä tässä oikeastaan väitetään?”
”Mihin tuo tieto perustuu?”
”Mitä tilasto sanoo?”
”Mikä on syy ja mikä seuraus?”

Tässä kohtaa Faktantarkistaja saattaa huomata joutuneensa keskelle aivan muuta keskustelua. Hän puhuu työllisyydestä. Muut puhuvat maahanmuutosta. Hän puhuu ostovoimasta. Muut puhuvat kommunisteista. Hän puhuu valtiontaloudesta. Muut puhuvat siitä, kuka on tyhmä.

Ja tässä on koko poliittisen teatterin yksi nerokkaimmista puolista. kriittisimmät katsojat ovat osallistuneet näytökseen ja mielenkiinto kasvaa kasvamistaan.

Asiallinen keskustelija joutuu käyttämään aikansa siihen, että yrittää palauttaa keskustelua siihen aiheeseen, josta alun perin piti puhua.

7. Tunneyleisö

Sitten on suuri yleisö. He eivät välttämättä kirjoita mitään. He lukevat. He tykkäävät. He jakavat. He nauravat. He suuttuvat. He painavat sydäntä. Ja näin he osallistuvat näytelmään ilman, että sanovat sanaakaan.

Tässä vaiheessa sosiaalisen median algoritmi astuu mukaan. Mitä enemmän reaktioita syntyy, sitä enemmän keskustelu leviää. Ja mitä enemmän keskustelu leviää, sitä suurempi merkitys alkuperäisellä provokaatiolla näyttää olevan. Todellisuudessa sen merkitys saattaa perustua lähes kokonaan siihen, kuinka paljon siitä syntyi meteliä. Katsoja on nyt hekuman keskellä kokien erilaisia tunteita.

8. Sivustakatsoja

Sivustakatsoja on ehkä kaikkein tärkein rooli. Hän lukee koko ketjun. Hän näkee provokaation. Hän näkee puolustelun. Hän näkee vänkäämisen. Hän näkee leimaamisen. Hän näkee vastahyökkäykset. Ja lopulta hän saattaa ajatella: ”En minä ymmärrä tästä enää mitään.” Silloin poliittinen teatteri on saavuttanut yhden tavoitteistaan.

Ihminen ei enää tiedä, mikä on totta, mikä on tulkintaa ja mikä pelkkää retoriikkaa.

Ja sitten on vielä yksi rooli

9. Ohjaaja

Tämä on kaikkein vaikein rooli tunnistaa. Ohjaaja ei välttämättä kirjoita keskusteluun yhtään kommenttia. Hän voi olla poliitikko. Puolue. Somevaikuttaja. Tai joskus koko joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät, millaiset aiheet synnyttävät reaktioita. Ohjaajan ei tarvitse määrätä, mitä jokainen sanoo. Riittää, että hän tietää, mistä ihmiset alkavat riidellä. Kun keskustelu kerran käynnistyy, sosiaalinen media hoitaa loput. Provokaattori heittää tikun. Puolustaja nostaa sen. Vänkääjä alkaa pyöritellä sitä. Leimaaja heittää bensaa. Loukkaantuja tuo lisää polttoainetta. Tunneyleisö antaa tykkäykset. Algoritmi levittää. Ja Sivustakatsoja ihmettelee, mitä ihmettä tässä oikein tapahtui.

Miksi tämä toimii?

Koska ihminen ei ole pelkästään järkeilevä olento. Politiikassa tunteet ovat erittäin tehokkaita.

Pelko.
Viha.
Ylpeys.
Häpeä.
Oman ryhmän puolustaminen.
Toisen ryhmän halveksunta.
Tarve kuulua joukkoon. Konformismi

Kun keskustelu saadaan rakennettua näiden varaan, tosiasioiden käsittely vaikeutuu. Aineistossa tätä kuvataan myös ”me vastaan ne” -asetelmana, jossa vastakkainasettelu sitoo oman ryhmän jäsenet tiukemmin yhteen. Ja siinä kohtaa tapahtuu jotakin kiinnostavaa.

Ihminen ei enää puolusta väitettä. Hän puolustaa joukkuetta. Tässä kohtaa alkuperäisellä aloituksella ei ole enää mitään väliä.

Poliittisen teatterin täydellinen kohtaus

Jos tämän kaiken piirtäisi näyttämöksi, se voisi näyttää tältä:

Provokaattori: ”Minäpä kysyn tämän yhden asian.”

Puolustaja: ”Eihän tuossa mitään väärää ollut.”

Vänkääjä: ”Mikä tuossa muka oli ongelmana?”

Faktantarkistaja: ”Katsotaanpa ensin, mitä asiasta oikeasti tiedetään.”

Leimaaja: ”Sinä olet vain vihervassari.”

Loukkaantuja: ”Aina te hyökkäätte meidän kimppuumme.”

Toinen puolustaja: ”Mutta eihän teitä saa nykyään kritisoida ollenkaan.”

Vänkääjä: ”Edelleenkään ette ole kertoneet, mikä siinä oli rasistista.”

Faktantarkistaja: ”Mutta juuri tuosta minä yritän puhua…”

Tunneyleisö: tykkää, nauraa, jakaa.

Algoritmi: lisää näkyvyyttä.

Sivustakatsoja: ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?”

Ja alkuperäinen kysymys?

Se on jo unohtunut.

Ehkä meidän pitäisi katsoa enemmän rooleja kuin yksittäisiä ihmisiä

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väittää, että jokainen somekeskustelija toimii tietoisesti jonkin poliittisen käsikirjoituksen mukaan. Tuskin toimii. Useimmat ihmiset reagoivat hetkessä. Joku puolustaa omaa puoluettaan. Joku suuttuu. Joku haluaa voittaa väittelyn. Joku haluaa vain sanoa viimeisen sanan. Mutta juuri siitä muodostuu teatteri.

Yksittäinen ihminen ei välttämättä näe kokonaisuutta.

Hän näkee vain oman roolinsa. Provokaattori näkee provokaation. Puolustaja näkee puolustettavan. Vänkääjä näkee kysymyksen, johon toinen ei hänen mielestään osaa vastata. Leimaaja näkee vastustajan. Faktantarkistaja näkee väärän tiedon. Sivustakatsoja näkee kaaoksen. Ja yleisö näkee näytelmän. Minusta tässä olisi meille kaikille hieman miettimistä. Kun seuraavan kerran huomaan osallistuvani somessa poliittiseen väittelyyn, voisin ennen kommentin kirjoittamista pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltäni: Mikä minun roolini tässä näytelmässä oikeastaan on? Olenko minä nyt keskustelemassa? Vai olenko minä vain yksi näyttelijä lisää? Sillä poliittisen teatterin suurin oivallus saattaa olla juuri tämä:

Näyttämöä ei tarvitse rakentaa valmiiksi. Riittää, että ihmiset astuvat sille itse. Ja kun ensimmäinen esirippu nousee, kukaan ei enää oikein tiedä, kuka käsikirjoituksen kirjoitti.

Esiripun laskeutumisen hetki.

Ja lopuksi kysymys lukijalle

Kun esirippu lopulta laskeutuu, jää jäljelle ehkä kaikkein tärkein kysymys.

Oliko tämä sellainen poliittinen teatteriesitys, jonka varaan haluamme rakentaa tulevaisuutta?

Rakensimmeko tässä jotakin? Löysimmekö ratkaisuja työllisyyteen, talouteen, hyvinvointiin tai ihmisten arkeen? Opimmeko ymmärtämään toisiamme paremmin? Vai rakensimmeko jälleen yhden vastakkainasettelun lisää? Jos politiikka muuttuu jatkuvasti provokaatioiksi, loukkaantumisiksi, leimaamiseksi, tahalliseksi väärinymmärtämiseksi ja oman joukkueen puolustamiseksi, niin mitä meille lopulta jää käteen?

Millaista Suomea me oikeastaan haluamme rakentaa?

Haluammeko tulevaisuuden, jossa politiikka on jatkuvaa vihollisten etsimistä ja oman joukkueen voiton tavoittelua? Vai haluammeko politiikkaa, jossa voidaan olla eri mieltä, mutta silti yrittää ratkaista yhteisiä ongelmia? Ehkä meidän pitäisi joskus pysäyttää näytelmä kesken esityksen ja kysyä:

Onko tässä enää mitään sellaista, jonka varaan tulevaisuutta kannattaa rakentaa?

Ja vielä yksi kysymys.

Olisiko tämänkaltaisen poliittisen teatterin aika siirtyä menneisyyden arkistoihin?

Ei siksi, että unohtaisimme mitä tapahtui. Vaan siksi, että voisimme ottaa tapahtuneesta opiksi. Historiaa kannattaa säilyttää arkistossa.

Mutta tulevaisuutta ei pitäisi rakentaa sen käsikirjoituksen mukaan.

Haluatko olla itse vaikuttamassa siihen, minkälaisen tulevaisuuden rakennamme?

Mitä tästä teatterista jäi jäljelle? Ehkä pohdintaa siitä mihin tämä kaikki johtaa? Ehkä myös pohdintaa omasta osallisuudesta tulevaisuuden suhteen. Ehkä teatteriesitys sekoitti ajatukset, eikä katsoja enää tiedä mikä on totta. kts. Minkälaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?