Miksi ihmiset lankeavat kognitiivisiin ansoihin?

Kognitiivinen ansa

Ihminen haluaa ymmärtää maailman nopeasti ja yksinkertaisesti. Se on ollut ihmiselle melkoinen selviytymisedellytys. Ongelmia syntyy silloin, kun yksinkertainen selitys alkaa näyttää koko totuudelta.

Kognitiivinen ansa ei siis tarkoita, että ihminen olisi tyhmä. Se tarkoittaa, että aivot tekevät juuri sitä, mihin ne on rakennettu: yksinkertaistavat monimutkaista maailmaa. Ja politiikassa, taloudessa ja somessa tätä ominaisuutta voidaan käyttää hyväksi. Mutta yhtä hyvin me voimme itse langeta siihen ilman, että kukaan meitä siihen erityisesti houkuttelee. Tätä minä jäin miettimään.

Some keskustelut viljelevät runsaasti kognitiivisiä ansoja. Osin tahattomasti vaikka hyödyllisen idiootin roolissa, tai osin tarkoituksella? Poliittinen teatteri näyttämö on oiva paikka viljellä ansoja.  Miksi lankeamme niin helposti näihin ansoihin?

Pieni ajatuskoe

Kuvitellaan, että menet kauppaan. Ostat tuotteen, joka maksoi viime viikolla 10 euroa ja nyt 10,03 euroa. Kolme senttiä. Tuskinpa siinä kannattaa kauheasti päätään vaivata. Kolme senttiä!

Mutta entä jos kauppalaskusi ei koostukaan yhdestä tuotteesta? Entä jos vuoden aikana ostat satoja erilaisia tuotteita ja palveluita, joiden hintoihin tulee pieniä korotuksia? Silloin kolme senttiä ei enää olekaan se kiinnostava asia. Kiinnostavaa on se, kuinka paljon rahaa yhteensä lähtee vuoden aikana enemmän. Tässä ollaan jo yhden kognitiivisen ansan äärellä. Katse kiinnitetään yksittäiseen asiaan, koska se on helppo ymmärtää. Kokonaisuus jää katsomatta.

Miksi näin käy?

Ihmisen mieli ei oikeastaan pidä monimutkaisuudesta. Jos joku kertoo: ”Asia on näin, koska A aiheuttaa B:n, joka vaikuttaa C:hen, joka puolestaan muuttaa D:tä, mutta vaikutus riippuu vielä E:stä ja F:stä.” alkaa monella jo silmä luppasta. Mutta jos joku sanoo: ”Valtio käyttää liikaa rahaa. Siksi pitää säästää.” Ahaa! Tuohan on helppo ymmärtää.

Samanlainen ilmiö toimii politiikassa: ”Verot ovat liian korkeat.” Helppo. ”Rahaa menee turhiin menoihin.” Helppo. ”Yritykset luovat työpaikat.” Helppo. ”Työttömyysturvaa pitää leikata, jotta ihmiset menevät töihin.” Helppo. ”Valtion pitää elää kuten tavallisen perheen.” Helppo. Mutta talous ei oikeasti ole näin helppo.

Eikä yhteiskunta ole pesukone, jonka ostamista varten pitää ensin säästää rahat tilille.

Kognitiivinen ansa numero yksi: pieni asia peittää suuren kokonaisuuden

Tämä on ehkä helpoimmin ymmärrettävä ansa. Puhutaan vaikka ALV:n vaikutuksesta. Jos joku kertoo, että jonkin tuotteen hinta nousee vain muutaman sentin, asia kuulostaa mitättömältä. Mutta pienituloisen ongelma ei ole yhden tuotteen hinta. Hänen ongelmansa on koko rahapussi.

Jos lääkkeet kallistuvat, sähkö kallistuu, liikkuminen maksaa enemmän, palvelut kallistuvat ja samalla käytettävissä oleva tulotaso pienenee, jokainen pieni muutos syö samasta rahapussista. Rahapussi ei nimittäin tiedä, mikä meno johtuu mistäkin veroprosentista. Se tietää vain yhden asian: rahaa on tämän kuukauden lopussa joko enemmän tai vähemmän. Tätä voisi kutsua yhden rahapussin ongelmaksi.

Mutta katsotaanpa asiaa vielä vähän laajemmin

Otetaan esimerkiksi 3 000 asukkaan taajama.

Sanotaan, että jonkin tuotteen hinta nousee ALV-muutoksen vuoksi vain kolme senttiä. Yhdelle ihmiselle kolme senttiä yhdellä kertaa on käytännössä yhdentekevä summa. Mutta entä jos kaikki taajaman ihmiset maksavat vuoden aikana satoja tällaisia pieniä ylimääräisiä hintoja? Silloin ei enää puhuta kolmesta sentistä. Puhutaan tuhansista ja kymmenistä tuhansista euroista – ehkä paljon suuremmastakin summasta – joka siirtyy kuluttajien rahapusseista hintoihin. Ja tässä tulee mukaan yhteiskunnallinen näkökulma.

Jos 3 000 asukkaan taajamassa jokainen käyttää vuoden aikana esimerkiksi 10 000 euroa sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, joiden hintaan ALV-muutos vaikuttaa, puhutaan yhteensä jo 30 miljoonan euron ostovoimasta. Jos hinnannousun vaikutus olisi tästä keskimäärin vain yksi prosentti, se tarkoittaisi noin 300 000 euroa vuodessa. Se on aivan eri asia kuin kolme senttiä. Se on 300 000 euroa, joka ei enää päädy paikallisen kuluttajan päätettäväksi samalla tavalla kuin ennen. Ja jos ihmiset käyttävät vähemmän rahaa paikallisiin palveluihin, se näkyy myös yrityksissä. Kenkäkauppias ei menetä vain yhden asiakkaan kolmea senttiä. Hän menettää osan siitä rahasta, jonka ihmiset olisivat muuten käyttäneet kenkiin, huoltoon, ravintolaan, parturiin, autokorjaamoon tai johonkin muuhun paikalliseen palveluun. Käytännössä on kyse 300 000 euron ostovoiman katoamisesta tällä alueella.

Yksittäinen pieni hinnankorotus on kuluttajalle pieni. Tuhansien ihmisten pienet hinnankorotukset ovat paikallistaloudelle jo aivan toinen asia. Ja tässä juuri piilee kognitiivinen ansa. Meille näytetään helposti yksittäinen kolme senttiä. Meidän pitäisi katsoa myös sitä, mitä tapahtuu, kun kolme senttiä kerrotaan tuhansilla ihmisillä, sadoilla ostoksilla ja kokonaisella vuodella. Silloin huomio siirtyy kuitin yhdestä hinnasta siihen, mikä oikeastaan kiinnostaa: kuinka paljon ostovoimaa alueelta katoaa ja mitä sille rahalle tapahtuu sen jälkeen? Sillä raha, jota kuluttaja ei enää käytä, on jonkun toisen näkökulmasta menetettyä liikevaihtoa. Ja juuri näin pieni numero voi muuttua suureksi yhteiskunnalliseksi vaikutukseksi.

”Kolme senttiä on kuluttajan silmissä mitätön raha. Kolme senttiä kerrottuna tuhansilla ihmisillä ja sadoilla ostoksilla muuttuu paikallistalouden suureksi rahavirraksi.”

kognitiivinen ansa syntyy siitä, että ihminen katsoo omaa kuittiaan, vaikka talouden vaikutus syntyy tuhansien kuittien summasta. 

Kognitiivinen ansa numero kaksi: ”Minun rahani eivät mene tuohon”

Tämä on kiinnostavampi. Joku sanoo: ”Minä en halua verorahojani kehitysapuun.” Toinen sanoo: ”Minä en halua rahojani järjestöjen tukemiseen.” Kolmas sanoo: ”Minä en halua maksaa sosiaaliturvaa ihmisille, jotka eivät tee mitään.” Kaikki nämä ovat sinänsä ymmärrettäviä mielipiteitä. Mutta sitten pitäisi kysyä: Minne se raha menee, jos se ei mene sinne? Valtion raha ei häviä sillä hetkellä, kun yksi menoerä poistetaan. Se voidaan käyttää johonkin toiseen. Siksi pelkkä kysymys: ”Halutaanko tähän rahaa?” ei vielä kerro kovin paljon. Parempi kysymys on: ”Jos tähän ei käytetä rahaa, mihin se käytetään sen sijaan?” ja ”Kuka siitä hyötyy?” Siinä kohtaa yksinkertainen kertomus alkaa muuttua vähän hankalammaksi.

Kognitiivinen ansa numero kolme: pesukonevertailu

Kotitalousmetafora (”Pesukone-ansa”): Valtiontaloutta verrataan perheen lompakkoon tai pesukoneen ostoon. Tämä luo kognitiivisen oikosulun, jossa leikkaukset alkavat näyttää moraalisesti välttämättömältä säästämiseltä, vaikka valtio ei toimi kuten perhe

Tämä on minusta yksi huvittavimmista jonka tyyppisiä käytetään todella paljon. ”Jos perheen tulot ovat pienemmät kuin menot, pitää leikata menoja.” Totta. Jos pesukone hajoaa ja tilillä ei ole rahaa, uutta pesukonetta ei välttämättä osteta.

Mutta valtio ei ole perhe. Valtiolla on verotusoikeus, se voi investoida, lainata, vaikuttaa kysyntään ja tehdä päätöksiä, jotka muuttavat koko talouden toimintaa. Jos valtio leikkaa esimerkiksi pienituloisilta, nämä ihmiset eivät yleensä laita säästynyttä rahaa sukanvarteen. He ostavat vähemmän. Kun he ostavat vähemmän, joku yrittäjä saa vähemmän rahaa. Yrittäjä vähentää ehkä työntekijöitä. Työntekijä ostaa vähemmän. Ja niin edelleen. Syntyy taloudellinen ketju. haluaisin että ihmiset ajattelisivat laajemmin.

Siksi valtiontalouden tarkasteleminen aivan samalla tavalla kuin perheen taloutta voi olla aika vaarallinen yksinkertaistus. Hyvä vertaus voi tehdä monimutkaisesta asiasta ymmärrettävän. Huono vertaus voi tehdä väärästä asiasta ymmärrettävän. Siinä on ero. Tämä käytetty pesukonevertaus oli yksi typerimmistä poliittisista vertauksista jonka muistan kuulleeni, mutta uskon että moni nieli ansan kakistelematta.

Siis "Mistä rahat?" pohdintaa. Oletko sinä pohtinut makrotalouden rahan kiertoa.

Kognitiivinen ansa numero neljä: ”Ei ole vaihtoehtoja”

TINA-retoriikka (There Is No Alternative)

Tämä on minusta poliittisesti kaikkein kiinnostavin koska sitä käytetään erityisen tietoisesti tietäen että se toimii suurelle osalle kansaa kyseenalaistamatta lainkaan. 

Kun sanotaan: ”Tämä on pakko tehdä.” ihmiselle tulee helposti tunne, ettei asiasta tarvitse enää keskustella. Jos asia on pakko tehdä, mitä sitä turhaan pohtimaan? Mutta politiikassa sana pakko on joskus aika kätevä sana. Koska päätöksiä on lähes aina mahdollista tehdä monella tavalla. Voidaan verottaa eri tavalla. Voidaan leikata eri kohdista. Voidaan investoida. Voidaan olla investoimatta. Voidaan antaa yrityksille verokannustimia. Voidaan antaa niitä vähemmän. Voidaan käyttää rahaa ennaltaehkäisyyn. Voidaan maksaa myöhemmin enemmän ongelmien korjaamisesta. Kun sanotaan: ”Vaihtoehtoja ei ole.” minä alan nykyään kysyä:

”Eikö oikeasti ole vai emmekö vain halua keskustella niistä?”

Kognitiivinen ansa numero viisi: meidän porukka ja niiden porukka

Tässä kohtaa ihminen muuttuu erityisen haavoittuvaksi. Me ihmiset pidämme ryhmistä.

On ”meitä” ja ”niitä”. Kun joku kuuluu omaan porukkaan, hänen sanomansa hyväksytään helpommin. Kun sama asia tulee vastapuolelta, sitä epäillään automaattisesti. Tämä näkyy politiikassa aivan jatkuvasti. Jos oma puolue sanoo: ”Meidän täytyy tehdä vaikeita päätöksiä.” se voi kuulostaa vastuulliselta. Jos vastapuoli sanoo saman: ”Te vain leikkaatte köyhiltä.” se kuulostaa puoluepropagandalta. Ja päinvastoin. Tässä kohtaa pitäisi pysähtyä.

Entä jos molemmat ovat osittain oikeassa? Mistä tiedät että myös sinä voit olla oikeassa?

Se on nimittäin usein mahdollista.

Ja sitten on se kaikkein ovelin ansa

Ajatusvinouma on kielellinen ja psykologinen muuri, jota käytetään vallankäytön välineenä

Ihminen haluaa nähdä itsensä järkevänä. Minäkin. Sinäkin. Me kaikki. Jos olen tehnyt jonkin poliittisen valinnan, haluan mieluummin ajatella tehneeni sen järkevästi kuin todeta myöhemmin: ”Taisi tulla tehtyä väärä valinta.” Siksi ihminen alkaa helposti etsiä tietoa, joka vahvistaa hänen aikaisempaa käsitystään. Jos olen sitä mieltä, että hallitus toimii hyvin, huomaan helpommin uutisen, jossa taloudessa on tapahtunut jotain positiivista. Jos olen sitä mieltä, että hallitus toimii huonosti, huomaan helpommin uutisen, joka vahvistaa käsitystäni. Sama tapahtuu molemmille. Ajatusvinouma on ihmisen tapa "oikaista" asioita.

Ja siinä kohtaa olemme kaikki vaaravyöhykkeellä.

• Ravintolavertaus: Monimutkainen verojärjestelmä pelkistetään tarinaksi kymmenen hengen illallisesta . Se aktivoi oikeudenmukaisuuden ja kateuden tunteita, mutta jättää huomiotta välilliset verot ja yhteiskunnan tarjoamat rakenteet, joiden varassa rikkaat vaurastuvat. Tähän ansaan on helppo langeta.

• Ihminen saattaa puolustaa ajatuksia, jotka ovat jopa hänen omien taloudellisten etujensa vastaisia, jos hän kokee kuuluvansa ryhmään, jonka odotetaan ajattelevan niin.
• Tätä kutsutaan lähteissä ”hyödyllisen idiootin” asemaksi: duunari saattaa vaatia kovempaa kuria työttömille huomaamatta, että se laskee lopulta hänen oman työnsä markkinahintaa.

Voiko asia näyttää paremmalta kuin se on?

Totta kai. Mutta myös päinvastoin. Jos olen päättänyt, että kaikki hallituksen tekemä on huonoa, voin joutua aivan samaan kognitiiviseen ansaan. Silloin jokainen huono uutinen näyttää todisteelta ja hyvä uutinen poikkeukselta. ”Tuokin onnistuminen johtui oikeastaan edellisen hallituksen päätöksistä.” Tai: ”Tuokin luku on väärin laskettu.” Ja taas kerran ihminen on rakentanut itselleen selityksen, joka pitää oman maailmankuvan ehjänä. Tämä on tärkeä havainto.

Kognitiivinen ansa ei kuulu vasemmistolle, oikeistolle, persuillle, kokoomuslaisille tai kenellekään muullekaan.

Se kuuluu ihmiselle.

Miksi minä sitten kirjoitan tästä Pissiä muroissa -palstalla?

Koska joskus pitää vähän pissiä muroihin, ja minun muroihini on pissitty. Ei siksi, että joku toinen olisi tyhmä.

Vaan siksi, että itsekin voi olla väärässä. Minua kiinnostaa erityisesti se hetki, jolloin helppo selitys alkaa tuntua liian hyvältä ollakseen totta. Jos joku sanoo: ”Valtio on kuin kotitalous.” Minä kysyn: Onko se oikeasti?, tai totean suoraan ettei ole 

Jos joku sanoo: ”Tämä maksaa vain kolme senttiä.” Minä kysyn: Paljonko se maksaa vuodessa? Jos joku sanoo: ”Verorahat menevät turhuuksiin.” Minä kysyn: Mihin ne menevät, jos ne eivät mene tähän? Jos joku sanoo: ”Vaihtoehtoja ei ole.” Minä kysyn: Kuka päätti, ettei niitä ole?

Ja jos joku sanoo: ”Meidän porukka tietää tämän asian.” Minä kysyn: Entä jos ei tiedäkään?

Kognitiivinen ansa ei ole tyhmyyttä

Kognitiiviset ansat ovat mahdollisia juuri siksi, että normaali ihminen toimii normaalisti.

Me haluamme säästää aikaa. Me haluamme ymmärtää. Me haluamme kuulua joukkoon. Me haluamme uskoa, että tekemämme päätös oli järkevä. Me haluamme nähdä maailman sellaisena, että siinä on järkeä. Ja juuri siksi hyvä selitys voi joskus olla vaarallisempi kuin huono selitys. Hyvä selitys tuntuu hyvältä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että se olisi totta.

Ehkä seuraavan kerran, kun joku kertoo minulle hyvin yksinkertaisen selityksen monimutkaiseen asiaan, en heti kysykään: ”Onko tuo oikealla vai vasemmalla?” Vaan kysyn: Mitä tästä selityksestä puuttuu? Kuka hyötyy? Kuka maksaa? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mitä tapahtuu, jos asiaa katsotaan vuoden päästä eikä huomisen otsikossa? Ja ennen kaikkea: Näenkö minä nyt koko kuvan – vai katsonko vain sitä kohtaa, johon joku halusi minun katsovan? Siinä saattaa olla kognitiivisen ansan ja kriittisen ajattelun välinen raja. Ja joskus se raja on yllättävän ohut.

Tässä muodossa kirjoitus myös suojaa sinua yhdeltä helposti syntyvältä vastaväitteeltä: et väitä, että vain poliittinen vastapuoli lankeaa ansoihin. Myönnät lopussa, että sama mekanismi voi vaikuttaa myös sinuun ja omaan poliittiseen ajatteluusi. Se tekee tekstistä uskottavamman eikä muuttakaan sitä vain yhdeksi uudeksi poliittiseksi pamfletiksi.

Näenkö minä nyt koko kuvan – vai katsonko vain sitä kohtaa, johon joku halusi minun katsovan?

Kirja ”Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?” kehottaa pysäyttämään oman ajattelun ja kysymään kriittisiä kysymyksiä:

• ”Ajattelenko näin siksi, että olen perehtynyt asiaan, vai siksi, että kaikki ympärilläni ajattelevat samoin?”.
• ”Entä jos alkuperäinen oletukseni olikin väärä?”.
• ”Kuka tästä oikeasti hyötyy ja mitä jätetään sanomatta?”.