Keneen luotat ja keneen annat päättäjien luottaa?

Musiikki  Leif Kuismanen ) luotu käyttäen Suno.ai Äänen käsittely Audacity tekoälypohjainen kohinanpoisto 
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.

Kiitos taas jälleen kerran Aleksi Saloselle kirjoituksesta joka pistää ajattelemaan mitä me olemme oikeasti haluamassa. Kiitos syvällisistä näkökulmista, Aleksi, kirjoituksesi avasi silmiä siihen, kuinka syvällä systemaattinen epätasa-arvo on juurtunut yhteiskuntaamme, ja kuinka se vaatii poliittista heräämistä, ei pelkästään teknisiä korjauksia.

Kuka ja mikä taho on niin luotettava että valtio voi surutta ja vailla huolenhäivää syytää mittaviakin rahasummia. Onko esimerkiksi "Dynaamiset vaikutukset" niin luotettava näkökanta että siihen on varaa sijoittaa jopa eläkevarastojen varantoja?

Miksi sitten köyhän parin satasen toimeentulotukihakemus on valtavan syynin takana? Onko köyhä niin epäluotettava kokonaisuutena ettei varantoja kertakaikkiaan voi jakaa edes pientä osaa valtion varoista? Titkitusti kuitenkin köyhälle annettu apu palautuu varmemmin valtion kassaan kuin ennalta arvaamattomat dynaamiset vaikutukset.

Köyhien epäilyn systemaattinen kaksoisstandardi

1. Byrokratian kuormitus köyhille:
   • Köyhiä vaaditaan jatkuvaan todisteluun (kuitit, lausunnot, tilitiedot), mikä kuluttaa heidän aikaansa ja voimavarojaan ("tunteja, päiviä, viikkoja").
   • Virheistä seuraa ankarat rangaistukset (karenssit, takaisinperinnät), vaikka kyse on usein pienten summien tarkistelusta.
   • Vastakohtana: Varakkaat hyödyntävät veroetuja ilman vastaavaa tarkastelua tai moraalista epäilyä ("hyödynnät järjestelmää fiksusti").
2. Luottamuksen epätasa-arvo:
   • Köyhä ihminen joutuu "ansaitsemaan" luottamuksen ja ihmisarvonsa todistelemalla tarpeensa.
   • Varakkaisiin luotetaan automaattisesti (esim. verotuksessa).
   • Keskusajatus: "Jos olet köyhä ja haet tukea, sinua epäillään – jos olet varakas ja haet veroetua, sinua ihaillaan".
3. Resurssien kohdentamisen paradoksi:
   • Valtaosia resursseista käytetään köyhien valvontaan (Kela), samalla kun verovalvonta on heikentynyt.
   • Hallitus on valmis maksamaan "köyhien kyttäämisestä", mutta ei inhimillisen järjestelmän rakentamisesta.

Poliittiset ja ideologiset syyt

• Tietoinen valinta: Kaksoisstandardi ei ole sattuma vaan tiedostettu politiikka, jolla pyritään "kurjistamaan" köyhiä. Tavoitteena on uusliberalistinen muutos: varallisuuden siirto ylöspäin ja heikoimpien aseman heikentäminen (esim. tukileikkaukset).
• Vastikkeettoman perustulon torjuminen: Perustulo poistaisi byrokratian ja helpottaisi pienten töiden vastaanottamista, mutta sitä vastustetaan poliittisista syistä – "ei siksi, että se olisi mahdotonta, vaan koska sitä ei haluta".
• Esimerkki toimivasta mallista: Vanhempainpäivärahan saaminen on helppoa, arvostavaa ja tuloriippumatonta – mikä todistaa, että hyvinvoinnin järjestelmä voitaisiin tehdä inhimilliseksi.

Laajennetut näkökulmat ja seuraukset (sinun kohdastasi)

• Sosiaaliset vaarat: Systemaattinen kurjistaminen johtaa epätoivoon, rikollisuuden kasvuun ja polarisaatioon (esim. Britannian austerity-kokemukset).
• Valtion aiheuttama vahinko (SISH): Julkisen sektorin leikkaukset heikentävät suoraan kansalaisten turvallisuutta ja toimeentuloa.
• Äänestämisen kriittinen rooli: Alhainen äänestysaktiivisuus edistää oikeistolaista politiikkaa, joka palvelee varakkaiden etuja. Äänestämistä korostetaan keskeisenä työkaluna muutokseen.

Ydinviesti teksteistä

Köyhien epäily ja byrokratian raskaus ovat tietoisia poliittisia valintoja, jotka palvelevat talousliberaalin agendan tavoitteita. Ne luovat syrjivän kaksoisstandardin: köyhiä kuormitetaan epäilyssä ja valvonnassa, varakkaita ihannoidaan samalla kun he hyödyntävät järjestelmää. Ratkaisut (kuten perustulo) ovat olemassa, mutta niitä estää poliittinen tahto. Lopullinen kysymys onkin: "Miksi järjestelmä tehdään raskaaksi juuri niille, joilla on jo kaikkein vähiten?"

Kiitos syvällisistä näkökulmista, Aleksi Salonen  kirjoituksesi avasi silmiä siihen, kuinka syvällä systemaattinen epätasa-arvo on juurtunut yhteiskuntaamme, ja kuinka se vaatii poliittista heräämistä, ei pelkästään teknisiä korjauksia.

Kaksoisstantardi Aleksi Salonen

Mihin olemme menossa?

Sami Vainikan teksti "Chilen uusliberalistinen kokeilu ja sen perintö" kuvaa Chilen talouskokeilua 1970-luvulla Augusto Pinochetin diktatuurin aikana, johon liittyi Chicagon koulukunnan taloustieteilijöiden, erityisesti Milton Friedmanin, vaikutus. Kirjoitus pisti taas ajattelemaan mihin tämä kahtiajako tulee ikävimmillään johtamaan.

Chilen tie opiksi?
Johdanto talousideologioiden vaikutuksiin Suomessa ja maailmalla

Kun kriisi kohtaa yhteiskunnan, onko edessä vain yksi tie? Tämä kysymys on noussut jälleen ajankohtaiseksi, kun Suomessa käydään vilkasta keskustelua talouspolitiikasta, velkaantumisesta ja hyvinvointivaltion suunnasta. Usein kuultu väite kuuluu: "Meillä ei ole vaihtoehtoa." Mutta onko näin todella?

Yksi lähihistorian kiistellyimmistä ja opettavaisimmista esimerkeistä talouspolitiikan suunnanmuutoksesta löytyy Etelä-Amerikasta, Chilestä. 1970-luvun alkupuolella Chile toimi uusliberaalin talousajattelun ensimmäisenä koelaboratoriona, eikä vähiten siksi, että siellä oli vallassa sotilasjuntta, jonka ei tarvinnut kysyä kansan mielipidettä. Tästä alkoi taloudellinen ja yhteiskunnallinen koe, jonka perintö kantaa yhä hedelmää – tai aiheuttaa särkyä – ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Uusliberalismin synnyinhetket: Chilen tragedia

Chilen tarina ei ala markkinamekanismeista, vaan väkivallasta. Vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasvallankaappaus syrjäytti demokraattisesti valitun presidentti Salvador Allenden. Samalla käynnistyi radikaali murros talouspolitiikassa. Pinochetin tukena toimi joukko taloustieteilijöitä, niin kutsutut "Chicagon pojat", jotka olivat opiskelleet Yhdysvalloissa Milton Friedmanin johdolla. Heidän käsissään Chileen istutettiin puhdasoppinen, säätelemätön markkinatalous – tavalla, johon liberaaleissa demokratioissa tuskin olisi koskaan suostuttu.

Yksityistämisiä, julkisten menojen leikkauksia, sosiaaliturvan purkua ja täydellistä tuontisuojaa vailla olevaa markkinakilpailua ajettiin läpi kylmän loogisesti – ja brutaalisti. Inflaatio nousi räjähdysmäisesti. Työttömyys kasvoi. Tuhannet joutuivat köyhyyteen, kun taas harva varakas rikastui entisestään. Vaikka osa talousluvuista myöhemmin koheni, hinta oli korkea: ihmisoikeusloukkaukset, sosiaalinen repeytyminen ja taloudellinen epäoikeudenmukaisuus. Chile toimi eräänlaisena "ensimmäisen aallon" uusliberalismin koekenttänä, jonka vaikutukset ulottuvat edelleen nykypäivään.

Sama logiikka, eri aika ja paikka

Vaikka Suomen yhteiskunta on avoin ja demokraattinen, jotkut talouspoliittiset ajatukset toistuvat tutun kuuloisesti. Kun puhutaan valtion velkaantumisesta, leikkaustarpeesta ja "markkinoiden luottamuksesta", käytetään usein samoja argumentteja kuin Chilessä aikanaan – toki ilman väkivaltaa ja diktatuuria. Yksi keskeisistä retorisista työkaluista on TINA (There Is No Alternative), jolla poliittinen päätös halutaan esittää teknisenä välttämättömyytenä.

Tällainen puhetapa kaventaa poliittista mielikuvitusta. Se tukahduttaa keskustelun vaihtoehdoista, kuten investointilähtöisestä talouskasvusta, julkisista työohjelmista tai pienituloisten tukemisesta, joilla voisi olla suurempi kokonaisvaikutus kansantalouteen. Tällaiset mallit – tunnetuimpina "New Deal" ja "trickle-up" – ovat historiassa tuottaneet tuloksia, etenkin laman jälkeisinä aikoina.

Suomi ideologioiden kenttänä

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuore ideologiamittaus kertoo kiinnostavaa kieltä kansalaisten asenteista: markkinatalous on noussut suosituimmaksi ideologiseksi suuntaukseksi, ja erityisesti miehet suhtautuvat siihen myönteisesti. Samalla sosialismin suosio on hiipunut ja terminä se herättää lähinnä kielteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että moni ei kykene selkeästi erottamaan markkinataloutta, kapitalismia, liberalismia ja konservatismia toisistaan – käsitteet ovat sekoittuneet ja menettäneet selkeytensä.

Talouspolitiikan keskustelussa tämä näkyy siten, että ideologisia ratkaisuja markkinoidaan pragmaattisina toimenpiteinä. Veronalennukset, yksityistämiset ja ammattiliittojen heikennykset esitetään "pakollisina toimina", vaikka ne ovat osa tiettyä talousideologista linjaa – ei luonnonlaki.

Mitä voimme oppia Chilestä?

Chilen tie muistuttaa meitä siitä, että talouspolitiikka on aina valintojen politiikkaa – ja valinnoilla on seurauksia. Vaikka jotkin uudistukset voivat tuoda talouskasvua, on syytä kysyä: kuka hyötyy, kuka maksaa ja millaiseksi yhteiskunta muovautuu? Talous ei ole vain numeroita ja taulukoita, vaan järjestelmä, joka rakentaa arkea, mahdollisuuksia ja turvaa.

Historia osoittaa, että radikaaleilla markkinaratkaisuilla voi olla suuria ja pitkäkestoisia sosiaalisia vaikutuksia. Tähän liittyy myös demokratian ja julkisen keskustelun laatu: kun päätökset naamioidaan väistämättömiksi, katoaa kyky kysyä toisin ja rakentaa vaihtoehtoja. Juuri tässä piilee Chilen opetuksen syvin arvo: vaihtoehdottomuuden politiikka on itsessään ideologinen valinta.

Lopuksi: Onko meillä vaihtoehtoja?

Suomen talouspoliittinen tulevaisuus ei ole ennalta kirjoitettu. Meillä on käytössämme laaja kansainvälinen kokemus erilaisista talousmalleista ja historiasta kumpuavia oppeja. Chile muistuttaa meitä siitä, milloin ja miten ei ehkä kannattaisi toimia. Se kutsuu meitä pohtimaan: haluammeko rakentaa yhteiskuntaa, jossa talous palvelee ihmistä – vai päinvastoin?

Chilen tie ei ollut ainoa mahdollinen. Eikä meidänkään tarvitse kulkea sitä.

Kuka hoitaa vanhukset tulevaisuudessa?

Kattava analyysi lasten vastuusta vanhempiensa vanhushoidon kustannuksista: Hyvinvointivaltion ja tasa-arvon näkökulmista

Kysymyksesi ytimessä on hyvinvointivaltion periaatteiden ja perhevelvollisuuksien ristiriita. Vaikka ehdotus lasten vastuusta vanhempiensa hoidosta (kuten Urpo Kankaan esittämä malli) saattaa kuulostaa perinteiseltä ratkaisulta vanhushoidon kustannuspaineisiin, se sisältää lukuisia perustavanlaatuisia ongelmia. Tässä vastauksessa pureudun näihin epäkohtiin monipuolisin argumentein.

1. Hyvinvointivaltion periaatteiden heikentäminen

Suomen yhteiskuntasopimus perustuu solidaarisuuteen, jossa vanhusten hoito on kollektiivinen vastuu, ei perheiden yksityinen taakka. Siirtämällä hoitokulut lapsille:

• Sosiaaliturvan periaatteet horjuvat: Julkinen valta luopuu perustehtävästään turvata tasavertaiset palvelut kaikille, riippumatta perhetilanteesta. Tämä muistuttaa enemmän esimerkiksi Yhdysvaltojen mallia, jossa terveydenhuolto sidotaan yksilön varallisuuteen 14.
• Palvelun laadun epätasa-arvo: Vanhukset ilman lapsia tai varakkaita jälkeläisiä saattaisivat saada parempaa hoitoa kuin ne, joiden lapset ovat köyhiä. Tämä rikkoo perustuslaillista yhdenvertaisuusperiaatetta 10.

2. Tasa-arvon ja käytännön ongelmat

Ehdotus ei ota riittävästi huomioon perheiden monimuotoisuutta:

• Lapsien taloudellinen kyvyttömyys: Suomessa 11% aikuisista elää köyhyysrajan alapuolella (Tilastokeskus 2024). Jos lapsi on työtön, sairas tai matalatuloinen, tonnin kuukausimaksu hoitokodista on mahdoton 4. Esimerkiksi keskustelupalstoilla korostetaan, että "kaikilla ei ole varaa maksaa tonnia kuussa nykyisten menojen lisäksi" – erityisesti jos lapsella on omia huollettavia 4.
• Maahanmuuttajaperheet ja ulkomailla asuvat lapset: Miten vastuu toteutuu, jos lapset asuvat Australiassa? Käytännössä valvonta ja velvoitteiden valvominen olisi mahdotonta 1.
• Rikkinäiset perhesuhteet: Lapset eivät ole valinneet vanhempiaan. Jos vanhemmat ovat jättäneet lapset huostaanottoon tai olleet väkivaltaisia, on moraalisesti kestämätöntä velvoittaa heitä maksamaan vanhempiensa hoito 4. Yksi nettikeskustelija toteaa: "Miksi minun pitäisi maksaa isäni alkoholismin aiheuttamista sairauksista?" 4.
• Lapsettomat vanhukset: Noin 20% suomalaisista ei saa lapsia (Väestöliitto 2025). Heidän hoitonsa jäisi epäselvään asemaan, mikä luo kaksonenjärjestelmän: toiset saavat hoiton perheen kustantamana, toiset yhteiskunnan 1.

3. Taloudelliset ja sukupolvien väliset ristiriidat

• Syntyvyyden laskun paheneminen: Jos vanhemmuudesta tulee taloudellinen riski (säästöjen täytyy riittää sekä omaan eläkkeeseen että vanhempien hoitoon), syntyvyys saattaa laskea entisestään. Tämä heikentää eläkejärjestelmää, joka perustuu työikäisten maksuihin 2. Ruotsi, Norja ja Saksa ovatkin ottaneet huomioon vanhemmuuden eläkepolitiikassa – esimerkiksi korottamalla äitien eläkettä pienten lasten aikana 2.
• Epäoikeudenmukainen "kaksoismaksu": Nykyiset työikäiset maksavat eläkemaksuja sekä verojaan kautta vanhusten hoidosta. Jos heidän täytyisi maksaa lisäksi omien vanhempiensa kustannukset, syntyisi sukupolvien välinen taloudellinen ahdistus 27. Erään eläkeläisen kommentti: "Lapset maksavat meidän eläkkeemme – pitäisikö vanhemmuus palkita?" korostaa tätä jännitettä 2.

4. Käytännön haasteet ja nykyjärjestelmän epäkohdat

• Omaisuuden käyttö hoidon rahoituksessa: Nykyisellään vanhukset joutuvat käyttämään säästöjään ja omaisuuttaan ennen kunnan tukia. Tämä johtaa kuitenkin ongelmiin, kuten asunnon pakkomyyntiin tai säästöjen kulumiseen nopeasti kalliissa hoidossa 7. Esimerkiksi Kuhmolaiset omaishoitajat kritisoivat vaippojen laadun heikentymistä säästöjen takia 13.
• Omaishoiden rasite: Järjestelmä luottaa jo nyt raskaasti omaishoitajiin (noin 350 000 suomalaista). Jos heidän vastuulleen lisättäisiin taloudelliset velvoitteet, se voisi johtaa heidhen aikapulaan ja työkyvyn heikkenemiseen 10. Eräs 78-vuotias omaishoitaja toteaa: "Lapseni asuvat kaukana ja ovat kiireisiä – en voi odottaa heidän hoivaavansa minua" 10.

5. Vaihtoehtoiset ratkaisumallit

On olemassa toimivampia tapoja vastata vanhushoidon rahoitusongelmiin:

• Singaporen pakkosäästömalli: Työikäiset säästävät pakollisesti tietyn osan tuloistaan omiin tuleviin hoivatarpeisiinsa. Tämä raha voidaan sitoa esimerkiksi asuntoon, ja hoitokulut katetaan sen myynnillä. Lapset voivat periä jäljelle jääneet varat, mikä kannustaa heitä auttamaan käytännössä 1.
• Vanhemmuuden huomiointi eläkkeissä: Mallia Ruotsista, jossa äidit saavat paremman eläkekertymän pienten lasten hoidosta kompensoiden urahaittoja. Tämä tasoittaa sukupuolten välistä eläke-eroa ja tunnustaa lasten kasvatuksen yhteiskunnallisen arvon 2.
• Julkisen hoidon tehostaminen: Esimerkiksi hoitotarvikkeiden kilpailuttaminen ja laadun valvonta (nykyään vaipoissa on laatuongelmia 13) sekä joustavammat kotipalvelut, kuten paikallisten naapureiden käyttäminen osa-aikaishoitajina säästäen kustannuksia 1.

6. Yksilön ja yhteiskunnan vastuun uudelleenrajaus

Vanhempien "kasvatusvastuu" lasten taloudellista tukea kohtaan on moraalisesti ongelmallinen:

• Epäsymmetrinen velkaperiaate: Lapset eivät pyytänyt syntyä, eivätkä he ole velkaa vanhemmilleen elämästä. Vanhempien tulisi huolehtia lastensa itsenäistymisestä ilman odotusta taloudellisesta "hyvityksestä" myöhemmin.
• Yhteiskunnan tehtävä turvata perustoimeentulo: Jos vanhuksella ei ole varaa hoitoon, hänen omaisuutensa tulisi olla ensisijainen rahoituslähde, ei lasten tulot 7. Tämä edellyttää kuitenkin omaisuuden käytön järkevöittämistä (esim. käänteisasuntolainat).

Yhteenveto: Miksi lasten maksuvelvollisuus on viallinen ratkaisu?

Ehdotus ei ratkaise vanhushoidon kustannusongelmia, vaan siirtää ne epätasaisesti yksilöille, heikentää hyvinvointivaltion perusteita ja pahentaa sukupolvien välistä ristiriitaa. Parempia lähestymistapoja ovat:

• Vahvempi yhteiskunnallinen rahoitus progressiivisella verotuksella ja omaisuuden käytöllä.
• Vanhemmuuden tunnustaminen eläkejärjestelmässä.
• Hoidon tehostaminen ilman laadun heikentämistä.

Kuten Soininvaara toteaa: "Me olemme valinneet toisin – vanhuksemme hoidetaan huonosti ja kalliisti. Olemme tottuneet nykytilaan, emmekä osaa muuta kuvitella" 1. Muutoksen tulisi kohdistua järjestelmän parantamiseen, ei vastuun siirtämiseen heikoimmille.

Tulevaisuuden suunta – hyvinvointivaltion rajapinnassa

Suomen hyvinvointiyhteiskunta elää murrosvaihetta, jossa valinnat eivät näyttäydy sattumana vaan osana tietoisia suuntaviivoja. Kehityksen taustalla on joukko poliittisia ja taloudellisia ratkaisuja, joiden yhteisvaikutus herättää huolta tasa-arvosta, sosiaalisesta eheydestä ja kansalaisyhteiskunnan kestävyydestä.

Yhä useampi tarkkailija on havainnut, että hyvinvointivaltion perusrakenteita ei ainoastaan sopeuteta, vaan niitä puretaan järjestelmällisesti. Julkisten menojen leikkaukset ja samanaikaiset verohelpotukset kohdistuvat eri väestöryhmiin hyvin eri tavoin. Erityisesti pienituloiset ja palveluriippuvaiset ihmiset joutuvat kantamaan suhteettoman suuren taakan, samalla kun varakkaammat näyttävät hyötyvän lainsäädännöllisistä muutoksista.

Yksi ilmiön ulottuvuus on sosiaaliturvan ja verojärjestelmän kohtelussa piilevä kaksoisstandardi. Tukea tarvitsevia valvotaan ja ohjataan tiukasti, kun taas hyväosaisten kohdalla korostuvat luottamus ja keveys hallinnoinnissa. Tämä ei ole pelkästään tekninen kysymys, vaan kuvastaa yhteiskunnallista arvojärjestystä, jossa ihmisarvo ja oikeudenmukaisuus eivät jakaudu tasaisesti.

Samaan aikaan työllisyyspolitiikan toimet herättävät ristiriitaisia tunteita. Työttömyyden vähentämisen sijaan monet kokevat, että keinot keskittyvät enemmän painostamiseen kuin mahdollistamiseen. Ihmisiä ohjataan töihin lähes millä ehdoilla tahansa, mutta työpaikkojen määrä ei kasva vastaavalla tavalla. Tämän seurauksena syntyy uusi ilmiö: valtiollisesti tuotettua sosiaalista vahinkoa, joka näkyy syrjäytymisenä, epätoivona ja pahimmillaan rikollisuuden lisääntymisenä.

Myös koulutuksen kentällä näkyy muutoksia, jotka eivät tue pitkän aikavälin yhteiskunnallista tasa-arvoa. Erityisesti ammatillisen koulutuksen heikentyminen viittaa siihen, että koulutuksen roolia kansalaisuuden ja yhteiskuntaosallisuuden rakentajana ei enää arvosteta entiseen tapaan.

Talouspoliittisesti yhteiskunta näyttäisi nojaavan edelleen malliin, jossa uskotaan varallisuuden ”valuvan” alaspäin ylempien veronkevennysten kautta. Tätä logiikkaa kuitenkin kritisoidaan laajasti, koska sen hyödyt näyttävät jäävän todentumatta. Sen sijaan esiin on nostettu vaihtoehtoja, kuten julkisia investointeja, ostovoimaa tukevia ratkaisuja ja yksinkertaistettua perustuloa, joiden avulla yhteiskuntaa voisi rakentaa inhimillisemmälle ja osallistavammalle pohjalle.

Tätä kaikkea kehystää ajatus demokratiasta ja kansalaisvaikuttamisesta. On muistettava, että puolueet eivät ole neutraaleja instituutioita, vaan eturyhmiä. Politiikassa tehdyt päätökset eivät ole ideologiasta irrallisia, vaan ne heijastavat hyvin selkeästi sitä, kenen etua halutaan ajaa. Tämä tekee äänestämisestä entistä tärkeämmän kansalaisteon. Passiivisuus vaaleissa ei ole neutraali teko – se hyödyttää niitä, joilla on jo valtaa.

Yhteiskunnan kahtiajakautuminen on yksi vakavimmista tulevaisuuden uhkakuvista. Kun varallisuus ja vaikutusvalta keskittyvät harvoille, riskinä on yhteiskunnan muuttuminen epäluottamuksen ja turvattomuuden tilaksi, jossa luottamus yhteisiin pelisääntöihin alkaa rapautua. Samalla uhkana on, että yhteinen ymmärrys siitä, mikä tekee yhteiskunnasta oikeudenmukaisen ja toimivan, katoaa.

Tulevaisuus ei ole väistämätön, mutta se rakentuu tämän päivän valinnoista. Mikäli yhteiskunta haluaa säilyttää inhimillisyytensä ja yhtenäisyytensä, tarvitaan korjausliike – sellainen, joka asettaa ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja osallisuuden keskiöön. Tässä ajassa kysymys ei ole enää vain siitä, mihin suuntaan ollaan menossa – vaan siitä, mitä halutaan jättää jälkipolville.