Kuka maksaa terveydenhoidon lopulliset kulut ja laskut?
Kuka maksaa? Se kuuluisa kysymys, joka kaikuu tyhjästä lompakosta, kun lääkärinlasku kolahtaa postiluukusta. Tai oikeammin – kuka maksaa lopulta? Sillä nykyisessä terveyspokerissamme joku häviää aina. Useimmat meistä, jossain vaiheessa. Ehkä jopa kaikki. Tämä ei ole pelkkä raha-asia, vaan arjen dystopiaa, jossa hoitoon pääsy määräytyy työsopimuksen paksuuden, pankkitilin syvyyden tai vakuutussopimuksen hienouksien mukaan. Ja kuten Akseli Salonen terävästi muistuttaa, olemme rakentaneet itsellemme kolmijakoisen labyrintin: julkinen perustaso (jossa odotat kuin unelmoiva kivipatsas), työterveys (nopea sisäänkäynti niille jotka pyörivät rattaisissa) ja yksityinen (maksullinen pikakuja niille, joilla on kuitit kunnossa). Onko tämä sattuma? Älä viitsi. Tämä on kylmää, laskelmoitua politiikkaa, ja se haisee pahasti.
Mieti hetki tätä teatteria: Sinä, ahkera työntekijä, saatat päästä lääkärin vastaanotolle samana päivänä kun krapula alkaa helpottaa. Samalla naapurisi, työtön tai eläkeläinen, kituu kuukausia kivuissaan julkisen terveyskeskuksen jonossa, katsellen seinäkelloa kuin se olisi kidutustyökalu. Ironian kruunaa se, että me kaikki maksamme verorahoillamme tukia sekä yksityiselle sektorille että työterveydelle – järjestelmälle, joka hyödyttää eniten juuri niitä, joilla on jo valmiiksi eniten. Tämä ei ole vain epäreilua, vaan suorastaan typerää talouspolitiikkaa. Se on kuin ruokkisi vain puolta ruumiista ja ihmettelee, miksi toinen puoli kuolee nälkään. Ja kuten Salonen korostaa, tämä sirpaloitunut malli ei vain luo kurjia eroja, vaan se on myös valtava resurssien haaskaaja, tuhlaa aikaa, rahaa ja ihmishenkiä byrokratian pyörteissä.
Miksi siis jatketaan tätä farssia? Koska helpompi on kääntää päänsä pois kuin kohdata se kylmä tosiasia: nykyinen järjestelmämme on rakennettu eriarvoisuudelle. Se on sairas itseään. Resurssit ovat hajallaan kuin perhosparvi myrskyssä, hoitoketju katkeilee kuin huonosti juotettu puhelinliitin, ja hoitohenkilökunta juoksee loppuun kuin ylikierroksilla kulkeva moottori. Ja mitä tapahtuu, kun ”työvoimareservissä” olevien terveys laiminlyödään? Heidän sairautensa pahenevat, muuttuvat kroonisiksi, ja lopulta iskevät takaisin koko yhteiskuntaa vasten – kalliimpina, raskaampina, inhimillisesti tuhlaavaisempina. Kukaan ei todella voita. Me vain siirrämme laskua eteenpäin kuin kuuma peruna, kunnes se räjähtää käsiin.
Salosen ehdotus yhtenäisestä järjestelmästä kuulostaa kuin terve järki hämärän maassa. Yksi järjestelmä. Kaikille. Hoito tarpeen mukaan, ei lompakon paksuuden. Kuvitelkaa: samat ovet, samat mahdollisuudet, sama arvo. Resurssit keskittäisiin yhteen vahvaan virtaan, ei haihdutettaisiisi kolmeen ojaan. Rahoitus olisi yhteinen ja oikeudenmukainen – ei veroporsaanreikiä tai etuoikeutettuja sisäänkäyntejä. Tanska osoittaa, että tämä ei ole utopia, vaan toimiva malli: nopeampaa hoitoa, parempaa seurantaa, hallitumpia kustannuksia ja – uskallan sanoa – onnellisempia kansalaisia. Mutta täällä? Me pelaamme kolmella raiteella ja ihmettelemme, miksi juna on aina myöhässä ja liput niin kalliita.
Ja sitten tulee se suuri illuusio: ”säästöt”. Hallitus leikkaa kuin miekkaheiluttaja sokeana: perusterveydenhuollosta, mielenterveydestä, ennaltaehkäisevistä palveluista. Mutta tässä on se pieni, paha salaisuus: säästö ei ole säästöä, jos lasku vain siirtyy tai kasvaa. Suljetko terveysaseman? Potilaat eivät haihtuisi. He matkustavat kauemmas, heidän ongelmansa pahenevat, ja lopulta he kaatuvat erikoissairaanhoidon syliin – paljon kalliimmin. Leikkaatko varhaisavusta? Ongelmat juurtuvat syvemmälle, muuttuvat kroonisiksi, syöksivät ihmisiä työkyvyttömyyteen ja sosiaaliturvan varaan. Tämä ei ole talousviisautta – tämä on kustannusten siirtoa ja vastuun pakoilua. Se on kuin kieltäytyisi laastarista haavalle ja sitten ihmettelisi veritulppaa sairaalan käytävällä. Ja kaiken kirsikkana: samalla kun julkinen kituu, yksityistä tuetaan verorahoilla entistä enemmän. Tämä ei ole säästö, vaan arvojen kääntyminen ylösalaisin: yhteisestä vastuusta yksilön onneen, tasa-arvosta maksukyvyn arvailuun.
Valtio ei voi noin vain pudistaa vastuutaan kuin koiran turkista vettä. Jos peruspalveluiden järjestäminen laiminlyödään, se ei ole vain talousvirhe – se on perustuslaillinen ja eettinen epäonnistuminen. Lakeihin on kirjattu velvoitteet, mutta niitä yritetään kiertää rahoituksen kautta kuin pikkunilkkari kiinni jäämisen pelossa. Tämä on hiljaista järjestelmän purkamista takaoven kautta. Kun valtio leikkaa peruspalveluista, se ei vähennä sairastamista – se vain laskee kipukynnyksen korkeammalle ja antaa laskun liukua hiljaa kansalaisten niskaan ja tulevien sukupolvien kontolle.
Niinpä palaan alkuun: Kuka maksaa terveydenhoidon lopulliset laskut?
- Potilas, joka jäi ilman ajoissa saatua hoitoa ja kantaa nyt kroonista taakkaa.
- Tulevat sukupolvet, jotka perivät velan ja heikentyneen järjestelmän.
- Yhteiskunta kokonaisuudessaan, kun inhimillinen kärsimys muuttuu taloudelliseksi myrkyksi ja yhteisön sitoutuminen murenee.
- Lopulta me kaikki, kun sairaus iskee – ja huomaamme, että meidänkin paikkamme tässä kolmijakoisessa teatterissa oli vain väliaikainen.
Säästäminen, joka lisää todellisia kustannuksia ja syventää eriarvoisuutta, ei ole vastuullisuutta. Se on lyhytnäköistä peliä, jossa todellinen hintalappu työnnetään piiloon. On aika kysyä itseltämme kipeä, välttämätön kysymys:
Onko meillä varaa olla tekemättä mitään, kun kustannusjuna on jo lähdössä käsistä – ja me kaikki istumme samassa vaunussa?