Kolme työelämän aikakautta ja yhteiskunnan muutos
Musiikki sanat Leif Kuismanen ) luotu käyttäen Suno.ai Äänen käsittely Omassa puhe nauhoitteessa Audacity tekoälypohjainen kohinanpoisto. Teksti NotebookLM podcast kooste äänitiedostosta sekä kerätystä aineistosta . Kirjoitusasu ChatGPT,
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.
( Huom! Puheessa menee vaiheet ja kaudet välillä sekaisin. Johtuu nauhoituksesta jolloin vuorossa oli ristikkäisyyksiä )
Tervehdys, ja sanotaan nyt näin, että tervetuloa Leksanettiin. Katselin hiljattain televisiosta ohjelmaa 80-luku, minä muistan – jakso taisi olla nimeltään Jos taivaalta sataisi rahaa. Se herätti minussa paljon muistoja ja ajatuksia, sillä tuo vuosikymmen oli myös oman elämäni voimakkainta kasvun aikaa. Olen syntynyt 1960, ja juuri 80-luku oli minulle nuoruuden ja työelämään siirtymisen aikaa. Se oli aikakausi, jolloin tuntui, että kaikki onnistui, ja maailma avautui vauhdilla, jota ei oikeastaan ehtinyt edes käsittää.
Ensimmäinen vaihe: Nousun vuosikymmen – 1980-luku
80-luku oli aikaa, jolloin työtä oli tarjolla enemmän kuin tekijöitä. Yritykset kasvoivat, rahaa virtasi ja sitä sai helposti – jopa liiankin helposti. Itse pääsin työelämään hyvällä ajalla: minua haettiin töihin suoraan kotoa, ja palkasta pystyi käytännössä neuvottelemaan vapaasti.
Olin 80-luvulla kolmessa eri työpaikassa, ja kaikissa niissä palkka nousi aina vaihdon yhteydessä. Sain tehdä sitä työtä, mitä halusin, ja pystyin toteuttamaan itseäni. Samalla minulla oli sivutoiminen oma yritys, joka menestyi sekin yli odotusten. Työtä oli niin paljon, että sen eteen ei tarvinnut ponnistella – se tuli vastaan.
Rahaa virtasi ja usko tulevaisuuteen oli rajaton. Silloin ei osannut ajatella, että kaikki voisi joskus loppua. Mutta kuten tiedetään, kupla puhkesi. 90-luvun alku toi laman, devalvaation ja koronnousut, ja sen mukana tuli loppu koko sille aikakaudelle. Yrityksiä kaatui, ja niin kävi myös minulle.
Toinen vaihe: Laman vuodet ja uusi alku – 1990-luku
Lama vuosikymmenen alkuvuosina vei vakituisen työpaikan ja lopulta myös oman yrityksen. Toimialani ei kuulunut välttämättömyyksiin, ja kun ihmisiltä loppui tulevaisuuden pelon lisäksi jonkin verran ostovoima, loppuivat myös asiakkaat. Sitä ei voinut korvata millään – työtä olisi kyllä ollut, mutta rahaa ei enää liikkunut.
Olin hetken työttömänä, mutta en jäänyt tuleen makaamaan. Päätin kouluttautua uudelleen, ja aikuiskoulutus olikin varsinkin vielä silloin mahdollista ja toimivaa. Suoritin lopunperin kaksi teknistä ja ammatillista koulutusta, ja ne molemmat avasivat oven uudelle uralle.
Sain jälleen töitä – vieläpä tilanteessa, jossa minut taas haettiin lähes kotoonta töihin ja palkka oli taas uudelleen hyvä. En ehkä enää päässyt samanlaiseen huumaan kuin 80-luvulla, mutta tunsin silti onnistuneeni. Kaikki, mitä ansaitsin, meni tosin vanhojen velkojen maksamiseen, mutta olin silti kiitollinen. 1990-luvun jälkipuoliskolla alkanut uusi työvaihe kesti yhtäjaksoisesti 2010-luvun alkuun saakka. Se oli tavallaan hyvitys siitä, mitä 80-luvun romahdus vei.
Kolmas vaihe: Muuttunut maailma – 2010-luvulta tähän päivään
2000-luvun lopulla ja 2010-luvulla alkoi vähitellen näkyä uusi ilmiö. Työmarkkinat kiristyivät, ja yhteiskunnassa alkoi korostua ajattelu, jossa työttömiä alettiin syyllistää. Siitä alkoi tämä neljäs kausi – aika, jolloin työtä ei enää ole tarjolla entiseen tapaan.
Työnhakijoiden määrä on kasvanut valtavasti, mutta samalla tavallisen ihmisen ostovoima on kadonnut. Ne, joilla olisi tarve palveluille, eivät voi niitä ostaa, ja ne, joilla on rahaa, hankkivat palvelut muualta.
On surullista katsoa, miten osa ihmisistä elää edelleen 80-luvun ajatusmaailmassa – he hokevat, että "kyllä tekevälle töitä löytyy". Todellisuus on toinen. Töitä ei yksinkertaisesti ole kaikille, eikä se johdu laiskuudesta tai huonoista asenteista. Olen itse kouluttanut työnhakijoita ja nähnyt henkilökohtaisesti satoja ihmisiä – lähes kaikki haluavat tehdä työtä, ansaita ja elää omillaan. Ongelmana ei ole halu, vaan mahdollisuus.
Tämän päivän työelämä on kovaa, epävarmaa ja usein sellaista, ettei se palkitse tekijäänsä. Moni ei pääse koskaan tekemään työtä, josta unelmoi, eikä palkasta voi enää neuvotella. Työyhteisöt ovat tiukkoja ja aikataulutettuja. Ei ole joustoa, ei vapautta – eikä intoa, joka ennen kantoi.
Näkemykseni kehityksestä
Jos vertaan omaa työelämäni polkua ja yhteiskunnan kehitystä, näen kolme suurta murrosvaihetta:
- Kasvun ja mahdollisuuksien aika (1980-luku) – jolloin työtä, rahaa ja uskoa tulevaisuuteen riitti kaikille.
- Laman ja jälleenrakentamisen aika (1990-luku) – jolloin moni menetti kaiken, mutta osa, ei kaikki pystyivät sinnittelemään ja rakentamaan uuden alun uudelleen.
- Kireyden ja pysähtyneisyyden aika (2010-luvun lopulta tähän päivään) – jolloin yhteiskunta on kiristetty äärimmilleen ja mahdollisuudet kaventuneet.
1980-luvulla raha liikkui, ja sitä kautta yhteiskunta eli ja kehittyi. 1990-luvulla pelko ja säästämisen eetos jäivät elämään, ja ne ovat hallinneet ajattelua siitä asti. Kun leikataan ja säästetään vuosikymmen toisensa jälkeen, ei jää enää mitään kasvun pohjaksi.
Kansa osaa, tietää ja keksii – jos sille annetaan mahdollisuus. Mutta jos mahdollisuudet viedään pois, kansa kyllä keksii selviytymiskeinoja, eikä ne aina ole yhteiskunnan kannalta rakentavia. Sivistyksen mitta ei ole säästöissä, vaan siinä, miten mahdollistamme ihmisille työn, toimeentulon ja osallisuuden. ( SISH britanniassa )
Lopuksi
Kun katson taaksepäin elämääni, näen sen neljänä jaksona: nousu, romahdus, uudelleen nousu ja lopulta pysähtyneisyys. Olen kiitollinen, että sain elää nuo vaiheet ja nähdä, miten yhteiskunta muuttui. Mutta olen myös huolissani siitä, mihin olemme menossa.
En kaipaa 80-luvun hurmosta, mutta kaipaan aikaa, jolloin ihmisellä oli mahdollisuus tehdä työtä, toteuttaa itseään ja rakentaa tulevaisuuttaan. Toivoisin, että Suomi löytäisi vielä kerran sen välimaaston – ei kuplan, mutta ei kurjuudenkaan – vaan sen, missä työllä on arvo, ihmisellä on merkitys ja yhteiskunta elää omalla voimallaan.