Muistokirjoitus
Rakas puolisoni Sari. 22.7.1968 - 12.10.2026.
Minun on vaikea käsitellä tapahtunutta. En osaa oikein puhua, mutta yritän käsitellä asiaa kirjoittamalla. Tulevat päivät tulevat olemaan onttoja, tyhjiä täynnä kaippuuta, ikävää. Illalla nukkumaan meneminen vaikeaa. Aamulla toivoen että puolisoni herää kanssani. Mutta ei enää herää.
Tämä on vain osa minun muistokirjoitustani Sarille. Se ei ole sellainen muistokirjoitus, joka yleensä kerrotaan hautajaisissa.
Hautajaisiin haluan kertoa Sarista ihmisenä, joka oli uskomaton omalla tavallaan ja joka toivoi aina hyvää lähimmäisilleen, rakasti lapsiaan yli kaiken. Haluan muistaa häntä kunnioituksella ja rakkaudella, sellaisena kuin hän oli.
Tämä kirjoitus kertoo toisesta puolesta. Se kertoo meidän yhteisestä elämästämme ja siitä, mitä voi olla puolisona oleminen silloin, kun haluaisi rakkaan ihmisen kanssa elää vanhaksi yhdessä, mutta yhteistä onnea alkavat varjostaa vakavat sairaudet ja epävarmuus tulevasta.
Me molemmat halusimme elää vanhaksi yhdessä. Meillä oli yhteinen elämä, omat toiveemme ja asioita, joita halusimme vielä kokea. Emme eläneet odottaen kuolemaa, vaan elimme elämäämme päivä kerrallaan. Silti jouduimme vuosien mittaan kohtaamaan tilanteita, joissa jouduimme ymmärtämään, ettei yhteinen tulevaisuus ollutkaan itsestäänselvyys.
Kun kuoleman mahdollisuus tulee lähelle yhä uudelleen, se jättää jälkensä myös siihen, miten yhteistä elämää kokee. Se ei tarkoita, että elämä olisi pelkkää pelkoa tai että rakkaan menettämistä odottaisi joka päivä. Se tarkoittaa, että toivo yhteisistä vuosista kulkee rinnakkain sen tiedon kanssa, ettei niitä ehkä olekaan niin paljon kuin toivoisi.
Siksi tämä ei ole vain kertomus sairaudesta tai kuolemanpelosta. Tämä on kertomus rakkaudesta, toivosta ja yhteisestä elämästä, jota halusimme jatkaa. Se on minun kokemukseni siitä, millaista on rakastaa ihmistä, jonka kanssa haluaisi vanheta, kun elämä ei lopulta kuljekaan niin kuin yhdessä toivoimme.
Kuolema kulki vierellä. Mutta rakkaus kulki mukana.
Kuolema kulki vierellä, mutta elämä vei eteenpäin
Jokainen meistä tietää kuolevansa joskus. Kuolema kuuluu elämään, mutta useimmiten se ei ilmoita tulostaan etukäteen. Se voi tulla yllättäen, ilman minkäänlaista varoitusta. Joskus taas sairaus tai jokin muu syy antaa ihmiselle tietoisuuden siitä, että kuolema saattaa lähestyä. Vaarallinen sairaus voi tuoda mukanaan ennusteen, ehkä arvion jäljellä olevasta elinajasta. Silti kukaan ei välttämättä tiedä, milloin viimeinen hetki tulee.
Elämä on kuitenkin yleensä se voima, joka kantaa ihmistä eteenpäin viimeiseen hetkeen saakka. Ihminen tekee suunnitelmia, hoitaa arkisia asioita, haaveilee ja elää. Vaikka kuolema olisi tiedossa oleva mahdollisuus, se ei tarkoita, että elämä lakkaisi olemasta tärkeintä.
Kun sanon, että kuolema kulki vierellämme, joku saattaa ajatella minun kertovan vuosista, jolloin odotimme kuolemaa. Ei se niin ollut, me emme odottaneet kuolemaa.
Meidän elämäämme tuli tilanteita, joissa kuolema näytti kasvonsa. Sarin SJS-sairaus oli yksi niistä. Hän oli silloin vakavasti hengenvaarassa. Siitä selvittiin, mutta kokemus jäi osaksi yhteistä historiaamme. Myöhemmin kuolema tuli lähelle monta kertaa uudelleen, myös keuhkoahtaumataudin yhteydessä.
Sarin astma oli kulkenut hänen mukanaan jo nuoruudesta lähtien. Vähitellen hänen hengityssairautensa paheni. SJS-sairauden aiheuttamat keuhkovauriot olivat lääkärin mukaan vaikuttaneet siihen, että tilanne kehittyi lopulta keuhkoahtaumataudiksi. Kun sairaus eteni eikä sen pysähtymisestä ollut varmuutta, tietoisuus kuoleman mahdollisuudesta alkoi kasvaa hiljalleen.
Viimeisten parin vuoden aikana oli selvää, ettei sairaus enää pysähtyisi pysyvästi. Mutta kukaan ei tiennyt, kuinka nopeasti se etenisi. Aikaa saattoi olla vielä vuosia. Eräs keuhkolääkäri kuvasi epävarmuutta sanomalla, että elinaikaa voisi olla viikko, kuukausi, kuukausia tai vuosia.
Siinä oli koko tilanteen vaikeus. Tiesimme, ettei sairaus ollut parannettavissa, mutta emme tienneet, kuinka paljon yhteistä aikaa meillä oli jäljellä.
Lopullisuus alkoi tuntua yhä selvemmältä vasta viimeisinä kuukausina, ehkä pikemminkin viimeisinä viikkoina. Silti toivo ei kadonnut kokonaan. Ehkä sairaus vielä pysähtyisi joksikin aikaa. Ehkä saisimme lisää yhteisiä päiviä, kuukausia tai jopa vuosia.
Emme kuitenkaan rakentaneet elämäämme kuolemanpelon varaan. Me elimme yhdessä, päivä kerrallaan, ja yritimme nauttia siitä, mitä elämä meille antoi.
Sari puhui joskus siitä, kuinka hän olisi halunnut meille kahdenkeskistä humputteluaikaa nyt, kun lapset olivat jo isoja. Ajatuksessa oli jotakin kaunista. Hän halusi aikaa meille kahdelle, yhteisiä kokemuksia ja mahdollisuuden tehdä asioita, joihin elämässä ei ehkä aiemmin ollut ollut samalla tavalla tilaisuutta.
Minä vastasin hänelle, että olimmehan me kokeneet jo paljon ja koimme edelleen. Meillä oli yhä mahdollisuus elää yhdessä ja kokea asioita, päivä kerrallaan.
Se oli meidän tapamme katsoa eteenpäin. Emme voineet tietää, kuinka monta päivää meille vielä suotaisiin, mutta emme myöskään halunneet luopua niistä etukäteen. Emme halunneet antaa sairauden määritellä kaikkea, mitä elämässämme oli jäljellä.
Kuolema kulki vierellä, mutta emme antaneet sen helposti tulla läsnä.
Se ei tarkoita, ettemme olisi tienneet sen olevan olemassa. Tiesimme kyllä. Olimme kokeneet, kuinka lähelle se saattoi tulla ja kuinka nopeasti tilanne saattoi muuttua. Mutta sen rinnalla oli toinenkin tietoisuus: meillä oli vielä toisemme, yhteinen koti ja mahdollisuus elää tätä päivää.
Ehkä juuri siinä on se, mitä haluan kertoa.
Kuoleman läheisyys ei välttämättä tarkoita kuoleman odottamista. Se voi tarkoittaa sitä, että oppii elämään epävarmuuden kanssa ja arvostamaan yhteistä aikaa ilman, että jokainen päivä muuttuu jäähyväisiksi.
Meidän elämämme ei ollut pelkkää luopumiseen valmistautumista. Se oli myös yhdessä elämistä, toivomista ja tulevaisuuden kuvittelemista silloinkin, kun tulevaisuuden pituudesta ei ollut varmuutta.
Vasta jälkeenpäin ymmärtää, kuinka paljon kaikkea noihin yhteisiin päiviin sisältyi.
Kuolema kulki vierellä. Mutta niin kauan kuin meillä oli yhteistä elämää, me myös elimme.
Emme vain odottaneet sen loppumista.
Viimeiset hetket yhdessä.
Kun pitää rakkaan ihmisen kädestä kiinni hänen viimeisillä hetkillään, ei vierellä ole vain kuolema. Siinä ovat läsnä myös kaikki eletyt vuodet, koetut pelot, selviytymiset ja rakkaus, joka on kantanut niiden läpi. Hänen kätensä oli omassani.
Olin siinä, hänen vierellään, kun hengitys alkoi muuttua. Välillä tuli vielä henkäys, sitten tauko, ja taas yksi. Seurasin niitä. En tiedä, voiko ihminen lakata seuraamasta rakkaansa hengitystä silloin, kun ymmärtää, että jokainen henkäys saattaa olla viimeinen. Minä en ainakaan pystynyt siihen.
Tunsin hänen kätensä omassani. Tunsin, kuinka se alkoi viiletä.
Siinä hetkessä ei ollut enää mitään, mitä olisin voinut tehdä. Ei ollut lääkettä, jonka olisin voinut antaa, hoitoa, jota olisin voinut pyytää, eikä keinoa, jolla olisin voinut kääntää tapahtumien suunnan. Oli vain tämä hetki ja minun käteni hänen kätensä ympärillä. Sitten hengitys loppui.
Silitin hänen hiuksiaan. Seurasin katseellani kaulalta hennosti näkyvää sykettä, vaikka sisimmässäni tiesin jo, mitä oli tapahtunut. Sari oli kuollut. Mutta en ajatellut siinä hetkessä, että hän olisi vain poissa. Hän oli ollut siinä kanssani viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja minä olin ollut siinä hänen kanssaan. Se, mikä oli ollut meidän välillämme, ei lakannut olemasta sillä hetkellä, kun hänen sydämensä pysähtyi. Kuolema oli tullut siihen, meidän viereemme. Mutta se ei ollut tullut ensimmäistä kertaa. Samassa sairaalan huoneessa lähellä olivat hänen tyttärensä sekä hänen miehensä kokemassa tätä hetkeä.
Kun ihminen istuu puolisonsa vierellä tämän viimeisillä hetkillä, hän ei elä ainoastaan sitä hetkeä. Menneisyys tulee mukaan, halusi sitä tai ei. Mieleen palautuvat vuodet, joiden aikana on jo ehtinyt pelätä menettävänsä toisen. Ne kerrat, jolloin on odottanut lääkärin sanoja, seurannut voinnin muutoksia ja yrittänyt ymmärtää, kuinka vakavasta tilanteesta tällä kertaa on kysymys.
Muistaa hetkiä, jolloin kaikki on ollut kiinni siitä, selviääkö toinen vielä. Ja sitten hän on selvinnyt. Elämä on jatkunut, ja vähitellen sairaalan käytävät, pelot ja epävarmuus ovat siirtyneet taka-alalle. On palattu kotiin, tehty ruokaa, hoidettu arjen asioita ja jatkettu yhteistä elämää. Mutta jokin on jäänyt.
Kun kuolema on käynyt riittävän monta kertaa lähellä, sen olemassaoloa ei enää tarvitse erikseen ajatella. Se kulkee jossakin mukana. Välillä kauempana, välillä niin lähellä, että sen läsnäolon tuntee melkein ihollaan.
Meidän yhteinen matkamme ei ollut pelkkää sairautta. Se oli elämää, jossa oli paljon muutakin. Oli koti, käsitöitä, puutarhaa ja tavallisia päiviä. Oli asioita, joita tehtiin yhdessä ja joita kumpikin teki omalla tavallaan. Oli tulevaisuuteen liittyviä suunnitelmia, pieniä iloja ja sellaista tuttua arkisuutta, jota ei aina edes huomaa arvostaa silloin, kun se on vielä olemassa. Mutta kaiken tämän rinnalla kulki tietoisuus siitä, että yhteinen aika saattaisi jäädä tavallista lyhyemmäksi.
Muistan, kuinka Sari kertoi muista sairauksistaan jo silloin, kun tutustuimme. Hän sanoi minulle, että jos ottaisin hänet vaimokseni, ottaisin sairaan naisen. Sellaisen, joka saattaisi kuolla johonkin sairauteensa ennen minua, vaikka hän oli minua nuorempi. Sari syntyi vuonna 1968, minä vuonna 1960. Hän sanoi sen suoraan, ikään kuin olisi halunnut antaa minulle mahdollisuuden ymmärtää, mihin olin ryhtymässä.
En tiedä, mitä kaikkea hän itse tuolloin ajatteli tulevaisuudestaan. Mutta nuo sanat ovat jääneet mieleeni. Niissä oli jotakin, mikä sai vuosien mittaan uuden merkityksen. Minä en ottanut itselleni sairauksia. Otin rinnalleni Sarin. En ottanut vaimokseni ennustetta hänen elämänsä pituudesta. Otin ihmisen, jonka kanssa halusin elää.
Sairaudet tulivat mukaan, koska ne olivat osa hänen elämäänsä. Niitä ei voinut jättää kotiovelle, eikä niitä voinut käskeä pysymään poissa. Välillä ne veivät tilaa lähes kaikelta muulta. Toisinaan ne antoivat olla rauhassa, ja silloin elettiin sitä elämää, joka meille kuului.
Vuonna 2015 SJS-sairaus vei meidät tilanteeseen, jossa Sarin henki oli vakavasti uhattuna. Se ei ollut pitkän, vääjäämättömän etenemisen viimeinen vaihe. Se oli raju kriisi, jonka aikana kuolema tuli hyvin lähelle. Sari selvisi, mutta sairaus jätti jälkensä. Hän joutui opettelemaan uudelleen kävelemään, ja hänen toimintakykyynsä jäi pysyviä rajoitteita. Siitäkin selvittiin. Ei niin, että kaikki olisi palautunut ennalleen, vaan niin, että elämä löysi uuden muotonsa.
Sari ryhtyi tekemään käsitöitä. Hän ompeli ja neuloi, vaikka hänen näkönsä asetti työlle omat rajoituksensa. Hän teki sukkia ja villapaitoja, ja työn jälki oli sellaista, että ihmiset ihmettelivät, kuinka hän pystyi tekemään niin tarkkaa työtä. Hän halusi olla hyödyksi. Hän halusi tehdä osansa yhteisestä elämästämme, vaikka hänen voimansa eivät aina riittäneet siihen, mihin hän olisi itse halunnut.
Minä sanoin hänelle monta kertaa: Se riittää, mitä pystyt tekemään. En tiedä, kuinka hyvin hän pystyi hyväksymään sen. Hänellä oli oma käsityksensä siitä, mitä hänen olisi pitänyt pystyä tekemään. Minä näin asian toisin. Minulle hänen arvonsa ei riippunut siitä, kuinka paljon hän jaksoi tehdä. Hän oli minun vaimoni. Ei työpanoksensa vuoksi, ei siksi, että hän olisi pystynyt tekemään kaiken kuten ennen, vaan siksi, että hän oli Sari.
Vuosien mittaan kuolema tuli lähelle eri tavoin. Jokainen vakava tilanne jätti jälkeensä jotakin. Vaikka siitä selvittiin, kokemusta ei voinut pyyhkiä pois. Kun seuraava kriisi tuli, mukana olivat myös edelliset. Sitä ei aloittanut puhtaalta pöydältä. Ehkä ulkopuolinen saattoi nähdä vain yhden sairaalajakson kerrallaan. Minä näin myös kaiken sen, mitä oli ollut ennen sitä.
Tiesin, miltä tuntui pelätä. Tiesin, kuinka avuttomaksi voi jäädä silloin, kun toinen kärsii eikä omilla käsillä pysty tekemään tarpeeksi. Tiesin myös sen helpotuksen, kun tilanne rauhoittui ja sai jälleen uskoa siihen, että aikaa oli vielä. Ja niin elämä jatkui. Kunnes tuli aika, jolloin ei enää ollut uutta selviytymistä odotettavana.
Sarin keuhkoahtaumatauti eteni viimeiseen vaiheeseensa. Hän joutui kokemaan hengenahdistusta, joka oli hänelle itselleen kauhistuttavaa ja jonka seuraaminen oli minulle vaikeaa. Kun toinen kokee tukehtuvansa, rakkaus ei anna keinoja pelastaa häntä omin voimin. Se antaa halun tehdä mitä tahansa, mutta ei välttämättä mahdollisuutta tehdä enempää.
Oli hoitoja ja lääkkeitä, joilla hänen oloaan voitiin helpottaa. Mutta sairautta ei enää voitu pysäyttää. Jossakin vaiheessa joutuu kohtaamaan ristiriidan, josta ei mielellään puhu. Minä halusin pitää Sarin täällä. Halusin löytää vielä jonkin keinon, jonkin hoidon, jonkin mahdollisuuden, joka antaisi meille lisää yhteistä aikaa. Samalla näin hänen kärsimyksensä ja toivoin, että se päättyisi. Nämä kaksi toivetta elivät minussa yhtä aikaa. Halusin hänen jäävän. Halusin hänen pääsevän pois kärsimyksestään.
Niiden välissä ei ollut helppoa paikkaa, johon olisi voinut asettua. Kumpikaan tunne ei poistanut toista. En lakannut rakastamasta häntä silloin, kun toivoin hänen kärsimyksensä loppuvan. Päinvastoin. Juuri rakkauden vuoksi hänen kärsimyksensä tuntui niin vaikealta kestää. Rakkaus ei aina ole sitä, että jaksaa toivoa vielä yhtä päivää, viikkoa tai kuukautta. Joskus rakkaus on myös sitä, että toivoo toisen pääsevän rauhaan, vaikka itse ei ole valmis luopumaan.
Nyt palaan siihen huoneeseen. Sarin viimeisiin hetkiin.
Kaikki nuo vuodet olivat jollakin tavalla mukana siinä, kun pidin hänen kädestään kiinni. En pystynyt ehkä ajattelemaan niitä yksi kerrallaan. Ei siinä ollut tilaa käydä mielessään läpi yhteistä elämää kuin valokuva-albumia. Mutta ne olivat osa minua, osa sitä, mitä olin kokenut hänen rinnallaan. Siinä oli se nuori nainen, joka oli varoittanut minua sairauksistaan. Siinä oli nainen, joka oli selvinnyt vuoden 2015 hengenvaarallisesta kriisistä ja opetellut uudelleen elämään muuttuneessa kehossa. Siinä oli käsityöntekijä, joka pystyi tekemään tarkkaa jälkeä silloinkin, kun näkeminen oli vaikeaa. Siinä oli ihminen, joka halusi yhä tehdä enemmän kuin jaksoi. Ja siinä oli vaimoni, jonka hengitystä seurasin nyt viimeistä kertaa.
En tiedä, milloin ihminen todella ymmärtää menettävänsä toisen. Ehkä se ei tapahdu yhdessä hetkessä. Ehkä ymmärrys tulee pieninä palasina, joista jokainen asettuu paikalleen vasta ajan kuluessa. Minä en ajatellut hänen viimeisellä henkäyksellään, että nyt hän on poissa.
Sari oli siinä kanssani siihen asti. Minä olin siinä hänen kanssaan. Ja vielä hengityksen päätyttyäkin silittäessäni hänen hiuksiaan Sari oli kanssani.
Lopullisuus ei tullut yhtenä suurena iskuna. Se alkoi tulla vähitellen, pieninä askelina.Yöllä tulin sairaalasta kotiin tietäen ettei Sari enää palaa yhteiseen kotiimme. Tyhjyyden tunne alkoi hiipiä sisimpääni. Aamulla keitin kahvia.Siinä oli jotakin niin tavallista, että melkein sen arkisuus teki hetkestä vaikean. Kahvi piti keittää kuten ennenkin. Mietin, kuinka paljon sitä tekisin, mutta keitin silti meille molemmille totuttuun tapaan. Vasta sitten pysähdyin ajatukseen, että jatkossa keittäisin kahvia vain itselleni.
Kävin viemässä koiran ulos kahvin tippuessa. Katselin samalla kukkaruukkuja ja mietin, että ne pitäisi laittaa talvikuntoon. Sari oli pitänyt puutarhasta. Hänellä oli kymmeniä perennoja ja monenlaisia kukkia, myös kuunliljoja, sekä maassa että ruukuissa. Minä tiesin, mitä ruukuille pitäisi tehdä, miten kasvit talvehtisivat ja kuinka ruukut saisi säilymään ehjinä talven yli.. Tiesin käytännön asiat. Mutta Sari ei ollut enää siinä.
Elämä ei pysähdy silloin, kun ihminen kuolee. Kahvi tippuu, koira tarvitsee ulkoilutusta, kukkaruukut odottavat talvea. Maailma jatkaa kulkuaan, vaikka omassa elämässä on tapahtunut jotakin, jota ei voi tehdä tekemättömäksi. Ehkä juuri tavallisissa asioissa menetys alkaa saada muotoaan. Ei ainoastaan siinä, että toinen puuttuu viereltä, vaan siinä, että kaikki tuttu on yhä olemassa. Samat tavarat, samat huoneet, samat työt. Mutta yksi ihminen ei enää kulje niiden keskellä.
Ja vähitellen ajan kanssa joutuu opettelemaan, miten niissä eletään ilman häntä. Olen miettinyt, mitä tarkoittaa, kun sanotaan kuoleman kulkevan vierellä. Minulle se ei tarkoita sitä, että olisin elänyt vuosia pelkästään kuolemaa odottaen. Se ei tarkoita myöskään sitä, että Sarin elämä olisi ollut vain sairauksia ja niiden aiheuttamaa kärsimystä.
Se tarkoittaa sitä, että kuoleman mahdollisuus tuli osaksi yhteistä elämäämme jo kauan ennen hänen viimeisiä hetkiään. Se tuli mukaan vakavissa sairauksissa, sairaalahuoneissa ja tilanteissa, joissa ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Se jäi mieleen silloinkin, kun palasimme kotiin ja arki jatkui. Kuolema kulki vierellä, mutta sen rinnalla kulki elämä. Ja kaiken keskellä kulki rakkaus.
Se ei estänyt sairauksia. Se ei tehnyt minusta ihmistä, joka olisi voinut pelastaa Sarin kaikilta vaaroilta. Se ei antanut minulle valtaa päättää, kuinka pitkäksi yhteinen aikamme muodostuisi. Mutta se sai minut pysymään siinä.
Se sai minut pitämään hänen kädestään kiinni silloin, kun muuta ei enää ollut tehtävissä. Se sai minut toivomaan hänelle helpotusta silloinkin, kun itse olisin halunnut pitää hänet täällä. Se oli mukana niissä vuosissa, jolloin elämä muuttui mutta jatkui.
En voi sanoa, että olisin ollut valmis Sarin kuolemaan. En usko, että vuosienkaan tietoisuus mahdollisesta menetyksestä tekee ihmisestä valmista. Kuolema voi olla odotettavissa, mutta se ei tarkoita, että rakkaus olisi valmis luopumaan. Ehkä siinä onkin yksi vaikeimmista asioista: voi tietää, mitä on tulossa, ja silti toivoa, ettei se tulisi. Voi ymmärtää, ettei sairautta enää pysäytetä, ja silti etsiä mielessään vielä yhtä mahdollisuutta. Voi toivoa rakkaan kärsimyksen loppuvan ja samalla pelätä hetkeä, jolloin hänen kätensä ei enää vastaa omaan kosketukseen. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Ne ovat saman rakkauden eri puolia, vaikka niitä on vaikea sovittaa yhteen.
Sari kulki oman matkansa. Minä kuljin hänen rinnallaan niin pitkälle kuin pystyin. Kun viimeinen hetki tuli, en voinut ottaa hänen paikkaansa enkä muuttaa sen suuntaa. Voin vain olla siinä, pitää kiinni ja antaa hänen olla minun vaimoni viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja kun hän kuoli, jäljelle ei jäänyt vain kuoleman kokemus. Jäljelle jäi kokonainen yhteinen elämä.
Kaikki se, mitä olimme toisillemme olleet. Kaikki ne kerrat, jolloin olimme selvinneet jostakin, ja ne päivät, jolloin mitään erityistä ei tapahtunut. Kaikki arkiset asiat, jotka olivat tuntuneet itsestään selviltä, kun ne vielä kuuluivat meille molemmille. Nyt ne kuuluvat muistoihini. Kuolema kulki vierellä pitkään. Mutta se ei ollut se, mikä teki elämästämme yhteisen. Sen teki rakkaus. Ja kun lopulta seisoin sen asian edessä, jota olin vuosien mittaan joutunut pelkäämään, en ollut siinä vain miehenä, joka menetti vaimonsa. Olin siinä ihmisenä, joka oli saanut rakastaa häntä.
Se ei poista menetystä. Se ei tee tulevista päivistä helppoja eikä täytä sitä paikkaa, joka Sariin jäi. Mutta se on totta.
Kuolema kulki vierellä. Rakkaus kulki mukana.
Elämä on raadollista. Ei siksi että lopulta kohtaa kuoleman, vaan siksi että elämä jatkuu vaikka ei tunnu enää olevan tarkoitusta.
Samuli Putro. Olet puolisoni nyt.
"Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassaOn hiljaisuus niin täydellisen hiljaistaEttä kuiskauskin on huutoEn vaihtais sekunttiakaanEn nuoruutta en vimmaisia kasvukipujaEn jäätä joka murtui, en kirkonkellojaOlit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt"