Osa 1 Kaipaamme niin Neuvostoliiton meininkiä

// osa 2 Työstä maksetaan sovitusti palkka

Esipuhe: Pelon maantieto ja poliittisen teatterin kaksinaismoraali

Nykyistä suomalaista keskusteluilmapiiriä leimaa repivä ja kovaääninen teatteri, jossa jokainen hallituksen kylmää leikkauslinjaa tai heikoimpien aseman kurjistamista kritisoiva leimataan välittömästi ”vihervassariksi”, ”ulisevaksi kommariksi” tai ”maanpetturiksi”. Tämä ”punaisen aaveen” herättely ja kommunismilla pelottelu ei ole satunnaista, vaan se toimii tarkkaan kalibroituna poliittisena lyömäaseena ja savuverhona. Sen ensisijainen tarkoitus on estää asiallinen keskustelu ja kääntää huomio pois siitä, kenen lompakolla poliittinen eliitti todellisuudessa seisoo.

Tässä pelissä piilee kuitenkin historian ironisin ja kouriintuntuvin ristiriita: sama taho, joka huutaa ilkkuen kommunismia jokaiseen kadunkulmaan, toteuttaa itse politiikkaa, jonka aatteelliset juuret ja menetelmät muistuttavat pelottavalla tavalla autoritääristä itäistä hallintomallia – putinismia. Oikeiston sokea usko siihen, että vähemmistöjä polkeva, ihmisoikeuksia karsiva ja pelkkään voimapolitiikkaan nojaava kova kansallismielisyys edustaisi ”isänmaallisuutta”, on suora kopio Kremlin pelikirjasta.

Samaan aikaan kun hallinto ja sen kannattajat syyttävät vastustajiaan taloudellisesta ymmärtämättömyydestä, he pystyttävät maahan harmaan itsepalveluvankilan kontrollikoneistoa, josta puuttuu enää vain virallinen suunnitelmatalous. Kun oikeistolaisella politiikalla työttömiltä poistetaan suojaosat ja perusturva murennetaan, ja heidät yritetään velvoittaa tekemään palkatonta risusavottaa tai talkootyötä pelkän olemassaolon oikeutuksena, ei kyse ole vapaasta markkinataloudesta. Se on aitoa alkuperäistä neuvostoliittolaista komentotaloutta, siis ihan aitoa neukkulaisuutta ja pakkotyöjärjestelmää parhaimmillaan. Siinä ihminen alistetaan valtion käskettäväksi, äänettömäksi resurssiksi, jonka ainoa tehtävä on nöyrtyä rangaistuksen pelossa. Miten se kritisoiminen nyt olikaan "vassarimeininkiä" vai? Oliko niin että huutelija ei ymmärrä poliittisista suuntauksista hölkkäsen pöläystä?

Valtiovarainministerin Oulussa laulama suora kuitti mielenosoittajille – ”Punaliput liehuu, menkää töihin” – paljastaa tämän kaksinaismoraalin ytimen. Se ei ollut talousarvio, vaan performatiivinen loitsu, jolla oma autoritääriaatteen palo suunnattiin herättämään vihaa heikoimpia kohtaan.

He pelkäävät kommunismia, mutta he eivät huomaa pelkäävänsä omaa peilikuvaansa. Kun yhteiskunta alkaa määrittää, kuka kuuluu ”oikeaan ja kunnolliseen kansaan” ja ketkä ovat kurituksen ansaitsevia ”loisia”, se lakkaa olemasta demokratia. Silloin astutaan tilaan, jossa asiantuntemattomuudesta tehdään hyve ja jossa todellinen valtarakenne paljastaa värisokeat kasvonsa. Se rakenne ei kysy, kutsutaanko sitä markkinaliberalismiksi vai kansallismielisyydeksi. Se kysyy vain yhden kysymyksen:

Kuka päättää – ja kuka ei?

Onko päämäärämme totaalinen kommunismi uusin määrittein oikeistolaisuuden viittaan naamioituneena, "Uusi normaali", vai mikä ?

Kirjoitin siksi kirjan pohdintaa varten. Tämä kirja on kirjoitettu siksi, että me kieltäytyisimme olemasta tämän teatterin hyödyllisiä idiootteja. Se on kutsu herätä näkemään sanojen taakse ja vaatimaan takaisin se Suomi, joka rakentuu luottamukselle, sivistymiselle ja jakamattomalle ihmisarvolle. kts kirjani. Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Ps. Miten muuten arvelet Kokoomuksen apupuolueelle käyvän ensi eduskuntavaaleissa. Siis onko vai eikö ole? Politiikka pettää

Olen elänyt sen aikakauden 60 luvulta lähtien jolloi Suomi oli "rähmällään" N-Liiton edessä. Oli enemmän kuis suotavaa ihanoida N-L politiikkaa sekä suurenmoisuutta. Puhuttiin ihan julkisesti ettei esimerkiksi sellaisessa mahtimaassa ole lainkaan työttömiä.

Olen elänyt sen jälkeen aikakauden jolloin tämä jopa äärivasenmistolaisuus tai radikaalisoisuus alkoi hiipua. Alettiin hiljakseen puhua että me olemme osa länttä, me olemme sivistynyt länsimaalainen maa. Meillä ei työttömyys ole häpeä, vaan yhteiskunta sekä hyvinvointi takaa jokaiselle tasapuoliset mahdollisuudet ilman pakkokeinoja tai käskyttämistä kuin poliittissa ääripäissä amerikassa tai N-Liitossa. Me olemme osa länttä yhteisymmärryksessa hiukan kuin kaikkiin poliittisiin suuntiin-

Olen elänyt mysö sen aikakauden jolloin kaikki N-Liiton aikaset ihannoinnit tai edes kuvitteelliset vertaukset jousivat lopulta romukoppaan. Olemme siirtymässä kohti kapitallismia, vapaata markkinataloutta. Täällä on sama suuntaus kuin yhdysvalloilla jossa voi olla unelmia joita pitää tavoitella ilman erillistä tukea.

Nyt sitten tällä hetkellä alan elää aikakautta jossa näennäisesti muka vihataan kaikkea vasemmistolaisuutta, mutta kuitenkin aletaan toteuttaa uudella tavalla vanhaa neukkuperinnettä, uuden ajan kapitalisista kommunismia, polykratiaa uusien oligargien valtaa, ja Putinin tapaista äärioikeistolaisuutta käskyttämisineen. Uutiset sekä informaatio on suuren suurennuslasin takana ettei vaan julkaista itselle epämielusaa informaatiota. uudenlainen neukkula on syntymässä.

Miksi oikeiston komentotalous ja kommunismin pakkotyö kohtaavat toisensa – ja miksi se näkyy tämän päivän suomalaisessa sosiaalipolitiikassa

Suomalaisessa keskustelussa on alkanut kuulua outo kaiku. Se ei tule idästä eikä lännestä, vaan menneisyydestä – ajalta, jolloin Neuvostoliitto rakensi yhteiskuntansa pakollisen työn, näennäisen tehokkuuden ja valtiollisen kontrollin varaan. Kun seuraa nykyistä keskustelua vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, ilmaistöistä, pakollisista velvoitteista ja kuripolitiikasta, ei voi välttyä kysymykseltä: kaipaammeko me todella takaisin neukkumeininkiä?

Tämä artikkeli pohjautuu kokemukseeniTE-kouluttajana 2000-luvun alussa, havaintoihin venäläisten työnhakijoiden hämmennyksestä sekä siihen laajempaan yhteiskunnalliseen analyysiin, jonka olen rakentanut vuosien varrella. Se on minun näkökulmani – mutta se osuu yllättävän tarkasti yhteen poliittisen historian ja talousjärjestelmien tutkimuksen kanssa. Minun sanoin " Ei hyvää päivää, mihin tää johtaa?"

1. Kun työttömyys kielletään – syntyy näennäistyötä

Neuvostoliitossa työttömyys oli lailla kielletty. Siksi valtio loi loputtomasti työpaikkoja, joiden tarkoitus ei ollut tuottaa arvoa vaan ylläpitää tilastoja. Ent Venäläinen Laborantti, jonka koulutin Suomessa, kertoi veden tarkastuslaitoksista Venäjällä tai oikeammin aikaisemmassa Neuvostoliitossa, joita oli joka paikkakunnalla. Suomessa niitä on yksi Etelä-Suomessa.

Tämä ei ollut sattumaa. Se oli järjestelmän logiikka:

• Kaikki töissä
• Kukaan ei tienaa
• Eliitti elää hyvin

Kun nyky-Suomessa puhutaan mallista, jossa työtön tekee “vapaaehtoistyötä” saadakseen täyden perusturvan, logiikka on sama. Työ ei ole enää palkkatyötä, vaan velvoite. Työmarkkinat eivät ole enää vapaat, vaan valtion ja yritysten yhteinen reservi, josta voidaan ammentaa ilmaista työvoimaa.

Tämä on komentotalous – ei markkinatalous. Kuin kommunismia, aitoa neukkumeininkiä.

2. Oikeiston ja kommunismin ääripäät kohtaavat kontrollissa

On helppo ajatella, että kommunismi ja oikeistolainen kapitalismi ovat toistensa vastakohtia. Mutta kun ne viedään äärimmilleen, ne alkavat muistuttaa toisiaan. Molemmat rakentavat järjestelmän, jossa:

• Valta keskittyy pienelle eliitille
• Yksilön vapaus kapenee
• Työvelvoitteet lisääntyvät
• Sosiaaliturva muuttuu kurinpidon välineeksi

Kommunismi tekee tämän ideologian nimissä. Oikeisto tekee tämän “vastuullisuuden”, “kannustavuuden” ja “markkinoiden tehokkuuden” nimissä.

Mutta lopputulos on sama: Ihminen muuttuu rattaaksi, ei toimijaksi.

Tämä on autoritäärinen kapitalismi – ei vapaa markkinatalous.

3. Vapauden illuusio: kun yksilöä ylistetään mutta kontrolloidaan

Oikeisto puhuu yksilön vapaudesta. Mutta samaan aikaan se rakentaa järjestelmän, jossa:

• sosiaaliturvaa leikataan
• velvoitteita lisätään
• työttömiä valvotaan
• työmarkkinoille luodaan halpatyöreservi

Tämä on vapauden illuusio. Se muistuttaa kommunistista mallia, jossa “kansalaisen velvollisuus” korvasi yksilön oikeudet.

Kun ihminen pakotetaan tekemään työtä minimitoimeentulolla, ilman TES-palkkaa, ilman eläkekertymää, ilman työntekijän oikeuksia, kyse ei ole vapaudesta. Kyse on pakkotyöstä. Kuin kommunistisissa maissa.

4. Valta ei ole ideologinen – se on rakenteellinen

Tämä on ydin: Valta ei kysy ideologiaa. Valta kysyy vain: kuka päättää – ja kuka ei.

Sekä kommunismissa että oikeistolaisessa komentotaloudessa:

• päätösvalta keskittyy
• eliitti rikastuu
• tavallinen kansa tekee työtä ilman vaikutusvaltaa
• järjestelmä määrittelee ihmisen arvon tuottavuuden perusteella

Kun järjestelmästä poistetaan inhimillisyys, jäljelle jää koneisto.

5. Miksi Suomi kulkee kohti neukkumeininkiä?

Suomessa on syntynyt poliittinen ilmapiiri, jossa:

• työttömyys nähdään moraalisena ongelmana
• sosiaaliturva nähdään kustannuksena, ei investointina
• työvelvoitteet nähdään ratkaisuna
• ilmaistyö nähdään “kannustimena”
• kuripolitiikka nähdään tehokkuutena

Tämä ei ole markkinataloutta. Tämä ei ole sosiaalidemokratiaa. Tämä ei ole hyvinvointivaltiota.

Tämä on komentotalouden paluu – mutta oikeistolaisessa muodossa. Mutta kuin kommunismissa.

Se muistuttaa Neuvostoliittoa enemmän kuin kukaan haluaa myöntää.

6. Kaipaammeko me todella neuvostomeininkiä?

Kun poliitikot haaveilevat mallista, jossa:

• työttömyys poistuu tilastoista
• mutta palkkatyö ei lisäänny
• ihmiset tekevät töitä ilman palkkaa
• sosiaaliturva sidotaan velvoitteisiin
• valtion kontrolli kasvaa

…he eivät rakenna markkinataloutta. He rakentavat modernin version Neuvostoliiton työvelvoitejärjestelmästä.

Erona on vain se, että nyt sitä kutsutaan “kannustamiseksi”.

7. Kokemukseni paljastaa totuuden

Kouluttaessani TE-hallinnon koulutuksia 90 - 2000 luvun alkupuolella. Venäläisten työnhakijoiden hämmennys paljasti, miten erilainen järjestelmä Suomessa oli silloin – ja vastaavasti miten samanlaiseksi kuin Neuvostoliitossa aikoinaan se on nyt meillä muuttumassa.

He tulivat maasta, jossa:

• työttömyys oli kielletty
• työpaikkoja luotiin näennäisesti
• valtion kontrolli oli kaikkialla

Ja nyt Suomessa rakennetaan mallia, jossa:

• työttömyys “korjataan” velvoitteilla
• työpaikkoja ei synny, mutta velvoitteita kyllä
• valtion kontrolli kasvaa TE-toimiston ja Kelan kautta

Siksi kysymys on aiheellinen: Kaipaammeko me todella takaisin neuvostomeininkiä?

Ympyrä sulkeutuu: Sosialistinen kapitalismi ja kommunistipeikon anatomia

Ympyrän sulkeutuminen ja poliittisen teatterin kulissit

Poliittisessa keskustelussa toistetaan usein yksinkertaistettua ja mustavalkoista vastakkainasettelua "kapitalismin ja kommunismin" tai "oikeiston ja vasemmiston" välillä. Tämän pinnallisen teatterin takana reaalimaailman valtarakenne toimii kuitenkin syvällisemmän logiikan varassa. Kun yhteiskunnallista kehitystä arvioidaan rehellisesti, havaitaan hätkähdyttävä ilmiö: toisilleen näennäisesti vastakkaiset ääripäät – valtiollinen autoritaarisuus ja sääntelemätön markkinafundamentalisti – saavuttavat lopulta saman loogisen pisteen. Ympyrä sulkeutuu.

Mitä tämä ympyrän sulkeutuminen tarkoittaa käytännössä? Se tarkoittaa järjestelmää, jossa kansalaisen aitoa toimintavapautta rajoitetaan, päätöksenteko keskitetään vaaleilla valitsemattomille verkostoille, julkinen vastuu heikoimmista romutetaan ja poikkeavat mielipiteet vaiennetaan leimaamalla ne järjestelmän vihollisiksi. Olipa kyseessä vanha valtiojohtoinen komentoelö tai nykyinen kuripoliittinen markkinakuri, lopputulos yksilön kannalta on hämmentävän samankaltainen: tavallinen ihminen riisutaan toimijuudesta ja alistetaan ylempien tahojen armoille.

Tässä luvussa perataan auki ne retoriset, taloudelliset ja rakenteelliset mekanismit, joilla nykyistä yhteiskunnallista murrosta ohjataan. Tarkastelemme sitä, miten "kommunistipeikkoa" käytetään tarkoituksellisena savuverhona ja miten Suomeen on rakennettu malli, jota voidaan kutsua sosialistiseksi kapitalismiksi – järjestelmäksi, jossa riskit ja leikkaukset sosialisoidaan kansalle, mutta voitot ja edut yksityistetään eliitille.

1. Kommunistipeikon anatomia ja retorinen suojelusametti

Toisen maailmansodan jälkeisessä ja etenkin nykyisessä sosiaalisen median sähköistämässä ilmapiirissä "kommunisti" ja "vihervassari" ovat muodostuneet yleisimmiksi leimakirveiksi. Jos kansalainen, tutkija tai työntekijä esittää huolensa julkisten terveyspalveluiden alasajosta, pienituloisten ostovoiman romahduksesta, nuorisotyön leikkauksista tai varallisuuserojen kasvusta, vastaus tulee usein kuin liukuhihnalta: "Siitäs saitte kommarit!" tai "Tämä on vihervasemmistolaista ulinaa!"

Teknisesti ja historiallisesti katsottuna tällainen kielenkäyttö on täysin irronnut todellisuudesta. Suomen eduskunnassa tai julkisessa päätöksenteossa ei ole kommunistista puoluetta, eikä maassa harjoiteta minkäänlaista tuotantovälineiden valtiollista komento-oppia. Miksi sanaa sitten viljellään niin kiihkeästi?

Leimaamisen neljä tehtävää poliittisessa teatterissa

"Kommunistipeikon" ylläpitäminen ei ole vahinko tai pelkkää tietämättömyyttä. Se on tarkkaan kalibroitu retorinen työkalu, joka täyttää poliittisessa teatterissa neljä keskeistä tehtävää:

1. Kritiikin neutralisointi ("Suojelusametti"): Pelko ja leima toimivat suojaseinänä, jonka alle vallanpitäjät lakaisevat kaikki epämukavat kysymykset. Kun asiallinen kritiikki leikatuista oppimateriaaleista tai jonottavista vanhuksista nimetään "ideologiseksi vaaraksi" tai "sosialismiksi", itse päätöksen sisällöstä ja sen inhimillisestä hinnasta ei tarvitse keskustella lainkaan.
2. Yksinkertaistaminen ja polarisaatio: Monimutkaiset yhteiskunnalliset ja fiskaaliset kysymykset – kuten fiskaaliset kertoimet, kysyntävetoinen talous ja ennaltaehkäisevän työn vaikuttavuus – typistetään mustavalkoiseen "me vastaan ne" -Asetteluun. Kansalaiset ajetaan keinotekoisiin leireihin, joissa oman joukkueen päätöksiä puolustetaan sokeasti ja vastapuolen argumentit hylätään automaattisesti.
3. Ajattelun ja vaivaantuneisuuden säästö: Kun omalle politiikalle ei löydy tutkittua tietoa, vaikutusarvioita tai taloustieteellisiä perusteita, voimasana tarjoaa helpon oikotien. Leiman heittäminen kuulostaa huutajan omassa kuplassa vakuuttavalta, vaikka se paljastaa ainoastaan argumenttien täydellisen puutteen.
4. Pelotteena toimiminen: Leimaamisella luodaan sosiaalista ryhmäpainetta. Se viestii muille kansalaisille, että jos uskaltaudut kyseenalaistamaan leikkauslinjan tai puolustamaan heikompiasi, joudut kokemaan saman julkisen pilkan ja maalituksen.

Tämän "raukkamaisen tanssin" seurauksena demokraattinen keskustelukulttuuri rapautuu. Kun jokainen vastaanharaaja leimataan "kommariksi", menetetään kyky käydä arvokasta vuoropuhelua siitä, miten yhteiskuntaa pitäisi aikuisten oikeasti rakentaa.

2. Sosialistinen kapitalismi: Riskit valtiolle, voitot harvoille

Kun retorinen sumuverho puhkaistaan ja siirrytään tarkastelemaan julkisen talouden virallisia lukuja, paljastuu nykyisen talouspolitiikan syvin olemus. Julkisuudessa leikkauksia myydään mielikuvalla "tiukasta talouskurista" (austerity), valtionkassan täyttämisestä ja "rälssin purkamisesta". Kuitenkin valtion velkaantuminen jatkuu ennätystahtiin, ja julkisen talouden alijäämä syvenee.

Mihin leikatut miljardit sitten päätyvät? Tässä kohdassa törmätään järjestelmään, jota kutsutaan sosialistiseksi kapitalismiksi tai kaverikapitalismiksi.

Järjestelmän kaksoisstandardi

Sosialistinen kapitalismi tarkoittaa talousmallia, jossa perinteisen markkinatalouden säännöt on käännetty nurin:

• Riskien sosialisointi: Suuryritysten, pörssiyhtiöiden ja pääomasijoittajien riskit kaadetaan valtion ja veronmaksajien harteille. Valtio myöntää miljardiluokan verohyvityksiä "puhtaan siirtymän" ja suurpääoman nimissä, kantaa investointiriskit ja pumppaa satoja miljoonia euroja julkisia verovaroja Kela-korvauksina yksityisille terveysjäteille. Kun suhdanteet sakkaavat tai bisnesmalli kusee, julkinen sektori rientää apuun ja maksaa viulut.
• Voittojen yksityistäminen: Samaan aikaan kun valtio kantaa riskit ja keventää yhteisö- sekä pääomaverotusta, toiminnasta kertyvät voitot, osingot ja myyntivoitot ohjataan yksityisille taseille, hallinnointiyhtiöihin ja ulkomaisille omistajille. Raha ei palaa kotimaiseen kiertokulkuun eikä hyödytä sisämarkkinoita, vaan se "jumittuu" varakkaimpien sijoituksiin.
• Pienituloisen ja pk-yrittäjän kurittaminen: Jotta suurpääoman veroalet ja julkiset tuet voitaisiin rahoittaa, lasku kirjoitetaan tavallisen duunarin, työttömän, opiskelijan ja pienyrittäjän maksettavaksi. Matalapalkkaisten asumistuesta, työttömyysturvasta ja sote-järjestöiltä leikataan satoja miljoonia. Samalla arvonlisäveroa korotetaan 25,5 prosenttiin ja lääkkeiden ALV-kantaa nostetaan.

Tämä on yhdeltä lompakolta ottamista ja käänteistä tulonsiirtoa: verorahaa kerätään heikoimmassa asemassa olevilta ja kotimaisilta kuluttajilta, mutta se pusketaan ylöspäin suuryritysten ja pääomasijoittajien suojiin. Kyse ei siis ole minkään matemaattisen pakon sanelemasta valtionkassan säästämisestä, vaan tietoisesta ja kovasta luokka- ja arvopolitiikasta.

3. Kannustinvaltio, valvonta ja "itsepalveluvankila"

Hyvinvointivaltion alkuperäinen pohjoismainen ajatus perustui universaalisuuteen: palvelut, koulutus ja sosiaalinen turvaverko kuuluvat kaikille samoilla ehdoilla, ilman nöyryyttävää anelua. Se oli sosiaalinen vakuutus, jonka kansalaiset olivat itse omilla veroillaan maksaneet pahan päivän varalle.

Nykyisessä politiikassa tämä universaali malli murennetaan ja korvataan niin sanotulla residuaalisella kannustinvaltiolla. Tässä uudessa maailmassa ihminen ei ole enää oikeudenhaltija, vaan valvonnan kohde, laskennallinen kuluerä ja "kannustinloukku".

Kuinka itsepalveluvankila toimii?

Siirtymä universaalisesta tuesta valvontakeskeiseen kannustinvaltioon synnyttää ilmiön, jota voidaan kuvata "itsepalveluvankilaksi":

1. Byrokraattinen kyttääys ja yksityisyyden mureneminen: Pienituloiseen, työttömään tai sairaaseen kohdistetaan kuitintarkkaa valvontaa. Kansalainen pakotetaan avaamaan tilitietonsa, MobilePay-siirtonsa ja pienimmätkin lahjoituksensa viranomaisille. Sosiaaliturvasta tehdään nöyryyttävä anomus, jossa yksilö pakotetaan jatkuvasti todistamaan köyhyytensä ja kelpoisuutensa.
2. Kynnyksen nostaminen ja palvelujen karkaaminen: Lähipalvelut, terveysasemat, kyläkoulut ja matalan kynnyksen järjestöapu ajetaan alas tai keskitetään kauas. Avun hakemisesta tehdään digitaalinen esterata, jossa heikommassa asemassa oleva ihminen uuvutetaan byrokratian rattaisiin.
3. Moraalinen asymmetria: Samaan aikaan kun köyhyydestä tehdään yksilön oma moraali- ja laiskuusvirhe, suurituloisen verosuunnittelu ja varojen makuuttaminen esitetään "älykkäänä taloudenpitona". Pienituloisen ostama kahvipaketti tai uunilenkki joutuu sosiaalisen tuomion kohteeksi, mutta suuryrityksen saamat miljoona-avustukset kuitataan "välttämättömänä elinkeinoelämän tukemisena".

Kannustinvaltio ei luo yhtäkään uutta työpaikkaa eikä paranna kenenkään terveyttä. Sen todellinen tehtävä on murentaa ihmisen itsetuntoa ja neuvotteluasemaa työmarkkinoilla. Kun ihminen pidetään jatkuvassa pelossa ja toimeentulon epävarmuudessa, hän on valmis suostumaan mihin tahansa ehtoihin ja palkkoihin – mikä palvelee täydellisesti työn hinnan halpuuttamista.

4. Valta ei kysy nimeä: Kuka päättää – ja kuka ei?

Poliittisessa teatterissa on helppo eksyä vääntämään ideologisista termeistä. Mutta kun riisutaan puolueliput, juhlapuheet ja somemelu, paljastuu itse valtateoria.

Todellinen valtarakenne on aateneutraali ja värisokea. Se ei kysy, kutsutaanko järjestelmää markkinaliberalismiksi, talouskuriksi vai miksi muuksi opiksi. Se kysyy vain yhden ainoan kysymyksen: Kuka päättää – ja kuka ei?

Polykratia ja demokratian karsiminen sisältäpäin

Nykyisessä yhteiskunnallisessa murroksessa demokratiaa ei lakkauteta panssarivaunuilla tai suorilla vallankaappauksilla. Sitä murennetaan hiljaisesti ja laillisin keinoin – prosessissa, jota kutsutaan polykratiaksi eli harvainvallaksi:

• Vastavoimien tuhoaminen: Ensin heikennetään ja vaiennetaan ne toimijat, jotka voisivat sanoa hallitukselle "ei". Lakko-oikeutta rajoitetaan, ammattiyhdistysliikettä murennetaan ja ruohonjuuritason kansalaisjärjestöiltä (kuten kriisipuhelimilta, sote-järjestöiltä ja nuorisotyöltä) leikataan toimintaedellytykset. Kun järjestöjen rahoitus viedään, niiden ääni katoaa lainsäädäntöprosessista.
• Asiantuntijatiedon ohittaminen: Lakiesitykset ja leikkauspaketit ajetaan läpi sellaisella vauhdilla, että asiantuntijakenttä ja oppositio ylikuormittuvat. Valtiontalouden tarkastusviraston, tutkimuslaitosten, THL:n ja KKV:n kriittiset vaikutusarviot sivuutetaan ideologisina esteinä.
• Sidotut kädet tulevaisuudelle: Asettamalla ankarat, EU-tasoa tiukemmat velkakatot ja leikkausraamit hallitus tekee strategisen "shakkimatin". Se sitoo tulevienkin hallituste kädet ja varmistaa, ettei hyvinvointivaltiota voida palauttaa ennalleen, vaikka kansa äänestäisi tulevissa vaaleissa toisin.

Kun julkinen päätösvalta alistetaan markkinavoimille ja kabinettidiileille, vaaleista tehdään pelkkää kulissien vaihtoa. Kansalaiselle jätetään kuluttajan ja maksajan rooli, mutta todelliset päätökset yhteisestä omaisuudesta ja resurssien jaosta tehdään suljetuissa ovisuhteissa.

Yhteenveto: Herääminen ja poliittisen lukutaidon voima

Jaana, Pekka, Sanni ja Lassi – ja jokainen rehellinen arjen havainnoija – oivaltavat lopulta sen, mistä tässä kaikessa on kyse.

Mielikuva siitä, että yhteiskunnassa käytäisiin taistelua "kapitalismin ja kommunismin" välillä, on pelkkä valheellinen näyttämölavastus. Todellinen taistelu käydään ihmisarvon, elinvoimaisen demokratian ja tasa-arvon sekä harvainvallan, kurituskulttuurin ja varallisuuden keskittämisen välillä.

Kun opimme tunnistamaan poliittisen teatterin roolit ja käsikirjoitukset, "kommunistipeikko" menettää kaiken tetonsa:

• Ymmärrämme, että leikkauspolitiikka ei ole luonnonlaki tai laskuopillinen pakko, vaan ideologinen arvovalinta.
• Tunnistamme, että pelottelulla ja leimaamisella yritetään peittää valtion varojen uudelleenjakaminen alhaalta ylöspäin.
• Näemme, että pohjoismainen hyvinvointivaltio – jossa jokaisesta pidetään huolta ja jossa työn hedelmät jaetaan reilusti – on ainoa kestävä pohja myös vahvalle taloudelle ja yhteiskuntarauhalle.

Demokratia ei ole passiivista katsomossa istumista tai someraivon seuraamista. Se on kykyä katsella kulissien taakse, kysyä oikeat kysymykset ja seistä saappaat jalassa inhimillisyyden, tutkitun tiedon ja yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Aito toivo syttyy siitä hetkestä, kun lakkaamme pelkäämästä heidän keksimiään peikkoja – ja alamme rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kukaan ei jää yksin.

Osa 2 Työllä on palkka – Uhriutuva "ämpäriurakoitsija" ja sopimusyhteiskunnan kivijalka

Uhriutuva "ämpäriurakoitsija" ja polkupalkkauksen sankarihäät

Sosiaalisessa mediassa ja torikokouksissa törmää toistuvasti tiettyyn tuttujen lauseiden sarjaan. Esiin astuu itsetuntoa puhkuva – mutta samalla kummallisen uhriutuva – "ämpäriurakoitsija", joka julistaa ylpeänä tehneensä koko työuransa pyytämättä koskaan mitään iltalisiä, ylitöitä tai pekkaspäiviä. Hän kertoo raataneensa selkä vääränä ja suostuneensa mihin tahansa ehtoihin "sertifioitujen polkupalkkojen" turvin.

Kun ammattiliitot, työntekijät tai rehelliset yrittäjät vaativat työehtosopimusten (TES) mukaisten minimipelisääntöjen noudattamista, tämä sama hahmo pahoittaa mielensä. Sovittujen palkkojen ja ehtojen vaatiminen leimataan välittömästi "punakaartilaiseksi rähinöinniksi", laiskuudeksi tai alisuorittamiseksi.

Tässä ajattelussa piilee kuitenkin perustavanlaatuinen ja vaarallinen ajatusvirhe. Omien ja muiden työehtojen polkeminen ei ole sankaritarina, vaan se murentaa koko työelämän reilun kilpailun ja luottamuksen pohjaa.

Työehtojen sopiminen on aina kahden kauppa

Sopimusyhteiskunnassa työntekemisen ehdot eivät perustu yksipuoliseen saneluun tai isännän mielivaltaan. Työehtojen sopiminen on poikkeuksetta kahden kauppa:

1. Liittojen välinen valtakunnallinen sopimus: Työnantajaliitto ja palkansaajajärjestö neuvottelevat keskenään alalle yhteiset minimipelisäännöt, kuten vähimmäispalkat, ylityökorvaukset, loma-ajat ja sairausajan palkan.
2. Työpaikkakohtainen sopiminen: TES-raamien sisällä voidaan sopia paikallisesti monista asioista – mutta aina siten, että valtakunnallisen työehtosopimuksen vähimmäisehtoja ei aliteta.

Sopimus on periaate, jota on sovittu noudatettavan puolin ja toisin. Työntekijä sitoutuu tekemään työnsä huolellisesti ja noudattamaan työnantajan työnjohto-oikeutta (direktio-oikeutta). Vastineeksi työnantaja sitoutuu maksamaan sovittua palkkaa ja noudattamaan lakisääteisiä sekä sopimuksenmukaisia lisäkorvauksia.

Palkanmaksu ja vuorolisät eivät ole työnantajan antamaa vapaaehtoista armopalaa tai laupeudentyötä, vaan vastike käytetystä työajasta, ammattitaidosta ja terveydellisistä rasituksista.

Yleissitovuus suojaa työntekijää – ja rehellistä työnantajaa

Yleissitova työehtosopimus mielletään usein pelkäksi työntekijän suojaksi, mutta se on yhtä lailla rehellisen työnantajan paras turva.

• Työntekijän suoja: TES estää ihmisten ajautumisen köyhyysloukkuihin ja estää palkan polkemisen tilanteissa, joissa työntekijä olisi muuten täysin riippuvainen työnantajan saneluvallasta.
• Työnantajan ja reilun kilpailun suoja: Kun alalla on yhteiset ja selkeät vähimmäisehdot, kaikki yritykset kilpailevat samalla viivalla laatutekijöillä, osaamisella ja tehokkuudella – eivät palkanpolkemisella.

Jos yleissitovuudesta luovutaan tai sitä aletaan järjestelmällisesti murtaa "ämpäriurakoinnin" nimissä, käy heti samalla tavalla kuin huutokaupassa: rehellinen pienyrittäjä, joka haluaa maksaa työntekijöilleen säällistä palkkaa ja hoitaa lakisääteiset eläkemaksut, häviää tarjouskilpailut vilppiyrittäjälle, joka tekee työt "pimeästi" tai polkuhinnoin ilman mitään suojia.

Tämä ei ole vapaata markkinataloutta, vaan terveiden markkinoiden vääristämistä ja polkupalkkauskulttuurin suosimista.

Paluu 1860-luvulle ei ole mitään edistystä

Ajatus siitä, että työehtosopimukset olisivat turha hidaste ja jokaisen pitäisi yksin "neuvotella" oma palkkansa ilman mitään minimiturvaa, on pelottavan lyhytnäköinen. Se on haikailua kohti 1800-luvun renginesikuntaa ja isäntävaltaa, jossa heikommassa asemassa oleva joutui hyväksymään mitä tahansa pysyäkseen hengissä.

Suomalaista hyvinvointivaltiota ja korkeaa elintasoa ei rakennettu 1860-luvun torppari- ja huutolaisoloilla, vaan rakentamalla vahva sopimusyhteiskunta, jossa työnteolla tulee toimeen.

Työehtojen hallittu, yhteinen sopiminen ei ole menneisyyden rasite, vaan kaiken kaikkiaan nykyaikaisen, sivistyneen ja vakautta arvostavan yhteiskunnan kivijalka. Työllä on oltava hinta, eikä siitä tinkimistä saa koskaan normittaa "sankaruudeksi".