Mitä tässä nyt tapahtuu?
Minulle on viime aikoina tullut yhä useammin sellainen tunne, että joku tässä yhtälössä ei nyt täsmää. Olen yrittänyt katsoa asiaa vähän kauempaa. En yksittäistä veronkorotusta, yhtä leikkausta tai yhtä hallituksen päätöstä, vaan sitä, mihin suuntaan kokonaisuus näyttää menevän. Ja mitä enemmän sitä katsoo, sitä oudommalta se alkaa tuntua.
Puhutaan säästämisestä. Puhutaan velasta. Puhutaan julkisen talouden paisumisesta. Puhutaan siitä, kuinka veronmaksajan rahat pitäisi käyttää järkevämmin ja kuinka rahat pitäisi saada takaisin suomalaisille.
Moni on varmasti ajatellutkin, että juuri siksi pitää äänestää oikeistoa. Minäkin ymmärrän ajatuksen. Mutta sitten tulee se kummallinen kohta.
Entä jos rahat eivätkään vähene? Entä jos niitä vain siirretään toiseen paikkaan?
Verot alas – mutta rahat minne?
Yksi asia, joka tässä keskustelussa helposti unohtuu, on se, että valtion raha ei katoa silloin, kun valtio sitä käyttää. Se vaihtaa omistajaa ja paikkaa.
Kun valtio maksaa sairaanhoitajalle palkkaa, raha menee ihmiselle, joka käyttää sen ruokaan, asumiseen, autoon, remonttiin, kampaajalle tai paikallisen yrittäjän palveluihin.
Kun valtio rakentaa tietä, raha menee rakennusyritykselle, sen työntekijöille, tavarantoimittajille ja edelleen näiden ihmisten käyttämiin palveluihin.
Kun julkinen sektori ostaa palvelun yksityiseltä yritykseltä, raha menee yritykselle.
Eli kysymys ei oikeastaan ole vain siitä, käytetäänkö julkista rahaa.
Paljon tärkeämpi kysymys on: Kuka saa julkisen rahan?
Tässä kohtaa syntyy minun mielestäni koko nykyisen keskustelun kiinnostavin ristiriita. Samaan aikaan kun tavalliselle ihmiselle sanotaan, että yhteiskunnalla ei ole varaa hänen etuuksiinsa, palveluihinsa tai ostovoimaansa, julkinen sektori käyttää valtavia määriä rahaa yksityisiltä yrityksiltä ostettuihin palveluihin, hankintoihin, tukiin ja erilaisiin verokannustimiin.
Liitteen keskustelussa tästä syntyi minulle lainaksi yksi käyttökelpoinen satiirinen käsite jonka luin Satu Jaatisen kirjoittamana: Purran putiikki.
Se ei tarkoita kirjaimellisesti valtiovarainministeriötä tai mitään tiettyä organisaatiota. Se on tapa hahmottaa valtiota suurena rahakoneena, jonka kautta yhteiskunnan rahat kiertävät. Ja siinä putiikissa on yksi kummallinen piirre. Kun tavallinen kansalainen tarvitsee rahaa, hänelle kerrotaan säästämisen välttämättömyydestä.
Kun yritys tarvitsee julkista rahaa, puhutaan investoinneista, kasvusta, kilpailukyvystä ja elinkeinoelämän toimintaedellytyksistä. Siinä on melkoinen ero suhtautumisessa.
Pienituloisen rahapussi on kuitenkin sama rahapussi
ALV on tästä hyvä esimerkki.
Kun yleinen arvonlisävero nousee, sitä voidaan tarkastella prosenttilukuna. Silloin asia näyttää pieneltä. Mutta pienituloisen elämä ei toimi prosenttilaskuna. Hänellä on yksi rahapussi. Jos lääkkeet maksavat enemmän, jos sähkö maksaa enemmän, jos auton käyttäminen maksaa enemmän, jos palvelut kallistuvat ja jos ruoka kallistuu muiden kustannusten mukana, sama raha pitää jakaa yhä useampaan paikkaan.
Sieltä ei ilmesty uutta satasen seteliä siksi, että joku ministeri sanoo veronkorotuksen olevan vain muutama prosentti. Kun välttämättömät menot kasvavat, jostakin muualta on tingittävä. Ja ensimmäisenä tingitään yleensä siitä, mikä ei ole aivan välttämätöntä.
Kenkäkaupasta ei osteta uusia kenkiä.
Kampaajalle ei mennä.
Ravintolassa ei käydä.
Auton korjausta lykätään.
Kodinkoneen hankintaa siirretään.
Remontti jää tekemättä.
Ja tässä tullaan asiaan, jota minusta pitäisi ajatella paljon enemmän.
Mitä tapahtuu pienelle taajamalle?
Otetaan esimerkiksi 3 000 asukkaan taajama.
Siellä on ruokakauppa, ehkä kenkäkauppa, parturi, pieni ravintola, autokorjaamo ja muutama muu palveluyritys. Kaikki nämä yritykset tarvitsevat asiakkaita. Yrityksen näkökulmasta ei ole kovin kiinnostavaa, miksi asiakas jättää ostamatta.
Onko syynä ALV, asumistuen leikkaus, epävarmuus työpaikasta, kallistunut ruoka vai pienentynyt eläke.
Lopputulos on sama.
Asiakas ei osta.
Sitten yrittäjän liikevaihto pienenee. Yrittäjä alkaa säästää. Työntekijöitä vähennetään. Joku jättää investoinnin tekemättä. Ehkä lopulta liike sulkee ovensa. Ja silloin tapahtuu jotain paljon suurempaa kuin yhden kaupan katoaminen. Taajamasta katoaa rahankiertoa.
Kun kenkäkauppa sulkee ovensa, ihmiset hakevat kengät suuremmasta kaupungista tai verkkokaupasta. Raha lähtee taajamasta.
Kun toinen palvelu loppuu, sama tapahtuu uudelleen. Vähitellen paikallinen talous alkaa kuihtua. Ja sitten voidaan ihmetellä, miksi pienet paikkakunnat näivettyvät.
Minusta tässä on yksi nykyisen talouspolitiikan suurista paradokseista.
Kun pienituloiselta otetaan euro pois, se ei ole vain hänen euroaan. Se on myös paikallisen yrittäjän mahdollinen euro.
Säästetäänkö todella?
Tässä kohtaa alan kysyä itseltäni:
Mitä tässä nyt oikeastaan säästetään?
Jos ihmiseltä leikataan sata euroa ja hän joutuu sen vuoksi jättämään menemättä hammaslääkäriin, korjaamatta autoaan tai ostamatta uusia kenkiä, syntyykö yhteiskunnalle todella säästöä?
Ehkä valtion budjetissa syntyy hetkellisesti säästö. Mutta kustannus ei välttämättä katoa. Se voi vain siirtyä myöhemmäksi. Ja joskus se voi vieläpä kasvaa.
Sama koskee järjestöjä, ennaltaehkäiseviä palveluja ja muita toimintoja, joita on helppo pitää ylimääräisinä menoina silloin, kun katsotaan vain yhtä budjettiriviä. Jos apu tulee ajoissa, se voi olla halpaa. Jos apua ei anneta, ongelma voi kasvaa niin suureksi, että sen hoitaminen maksaa moninkertaisesti. Silloin ei ole säästetty. On vain siirretty laskua.
Ja sitten on se kaikkein kummallisin ristiriita
Olen kuullut monta kertaa ajatuksen:
”Minä äänestän oikeistoa, koska en halua rahojeni menevän kehitysapuun, järjestöille tai kaikenlaiseen turhaan.”
Ymmärrän tämänkin ajattelun. Mutta sitten pitäisi kysyä seuraava kysymys:
Minne rahat menevät, kun ne eivät mene sinne?
Jos julkisia menoja leikataan yhdestä päästä ja samaan aikaan julkista rahaa ohjataan yrityksille toisesta päästä, kyse ei olekaan siitä, että rahaa ei olisi.
Kyse on siitä, mihin sitä halutaan käyttää.
Tämä on mielestäni koko asian ydin.
Politiikassa puhutaan usein rahasta aivan kuin se olisi luonnonvara, jota on olemassa joko vähän tai paljon.
Todellisuudessa kyse on myös arvovalinnoista.
Valtio voi käyttää miljardin tavalla A tai tavalla B.
Se voi alentaa jonkun veroa.
Se voi nostaa jonkun toisen veroa.
Se voi leikata sosiaaliturvaa.
Se voi tukea yrityksiä.
Se voi palkata ihmisiä julkiselle sektorille.
Se voi ostaa palvelut yksityiseltä.
Se voi rakentaa infrastruktuuria.
Se voi antaa verohyvityksiä.
Kaikissa näissä tapauksissa joku hyötyy ja joku toinen jää ilman.
Siksi minusta on aika kummallista sanoa vain:
”Meidän täytyy säästää.”
Pitäisi sanoa:
”Meidän täytyy päättää, mistä säästetään ja kenelle säästämättä jätetty raha annetaan.”
Oma kansa ensin?
Tässä kohtaa tulee vastaan myös eräs poliittinen slogan, jota olen paljon pyöritellyt mielessäni:
Oma kansa ensin.
Kuulostaa hyvältä.
Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?
Jos pienituloisen ostovoimaa leikataan ja samalla annetaan verohelpotuksia suurituloisille tai yrityksille, onko tämä oma kansa ensin?
Jos pienessä suomalaisessa taajamassa ihmisillä ei ole enää varaa käyttää paikallisia palveluita, mutta yritysten saamia julkisia tukia puolustetaan kilpailukyvyn nimissä, kenen etu on silloin etusijalla?
Jos suomalainen eläkeläinen joutuu miettimään, ostaako lääkkeet vai jotain muuta, mutta samaan aikaan yhteiskunta käyttää miljardiluokan summia erilaisiin yritysten tukemisen muotoihin, onko kyseessä todella sama talouspolitiikka, jota perustellaan tavallisen kansan etuna?
Minä en väitä, että kaikki yritystuet ovat turhia.
Enkä väitä, että kaikki julkiset menot ovat järkeviä.
Päinvastoin.
Julkisia menoja pitääkin arvioida kriittisesti.
Mutta arvioinnin pitää koskea kaikkia, ei vain niitä, joiden ääni on kaikkein heikoin.
Ehkä tässä onkin tapahtumassa jotain muuta
Voi olla, että olemme käyttäneet aivan liian kauan aikaa kysymykseen:
”Paljonko valtio käyttää rahaa?”
Kun oikeampi kysymys olisi:
”Miten yhteiskunnan raha kiertää ja kuka siitä lopulta hyötyy?”
Tämä muuttaa koko tarkastelukulman. Jos raha annetaan pienituloiselle, se menee yleensä nopeasti kulutukseen. Jos raha menee varakkaalle tai yritykselle, se ei välttämättä palaa samalla tavalla kotimaiseen kulutukseen. Se voi mennä säästöön, sijoituksiin, osinkoihin tai kansainvälisille markkinoille. Silloin valtion tekemä säästö voi samalla vähentää kotimaista kysyntää. Ja sitten ihmetellään, miksi talous ei kasva.
Minusta tämä on vähintäänkin keskustelun arvoinen asia.
Mitä tässä nyt tapahtuu?
Ehkä juuri tätä minä olen yrittänyt ymmärtää.
En halua väittää, että kaikki olisi suunniteltu jossakin suuressa salaisessa kokouksessa. En usko sellaiseen. Mutta politiikan seurauksilla on väliä riippumatta siitä, ovatko ne tarkoitettuja vai tahattomia.
Jos päätösten seurauksena tuloerot kasvavat, pienituloisten ostovoima heikkenee, paikallinen kysyntä vähenee ja julkista rahaa ohjautuu entistä enemmän yksityisille toimijoille, niin silloin on aiheellista kysyä, mihin suuntaan yhteiskuntaa ollaan viemässä.
Ja ehkä vielä tärkeämpi kysymys on:
Kuka tästä suunnasta hyötyy?
Minulle tästä kaikesta jää lopulta aika yksinkertainen ajatus. Ei minua oikeastaan enää kiinnosta väitellä siitä, onko joku oikealla vai vasemmalla. Minua kiinnostaa se, minne euro menee. Kun euro otetaan minun taskustani, haluan tietää, minne se päätyy.
Kun sanotaan, että yhteiskunnalla ei ole varaa johonkin, haluan tietää, mihin sillä kuitenkin on varaa. Kun puhutaan säästämisestä, haluan nähdä koko laskelman. Ja kun sanotaan, että ”oma kansa ensin”, haluan tietää, kenen oma kansa siinä oikein on kyseessä. Sillä ehkä tässä koko jutussa on juuri se asia, joka minua kaikkein eniten häiritsee:
Meille puhutaan rahapulasta, vaikka samaan aikaan käydään valtavaa kamppailua siitä, kenen taskuun olemassa oleva raha lopulta päätyy.
Ja siksi minä edelleen kysyn:
Mitä tässä nyt oikein tapahtuu?
Mitä me olemme oikein tekemässä?
Oletko miettinyt? kts Minkälaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?
Sama asia jos olet tottunut maksimissaan kolmen sanan lauseisiin, etkä jaksa keskittyä itse asioihin pelkkien otsikoiden sijaan.
