Poliittinen Teatteri somessa.

Poliittinen teatteri sosiaalisessa mediassa ei synny myöskään sattumalta, vaan se on  tarkasti jäsennelty esitys, jossa jokaisella osallistujalla on oma tehtävänsä. Tässä on poliittisen teatterin yleiskaava, joka erittelee roolit, toimintatavat ja niiden tarkoitukset:

1. Pääesiintyjä ja Provokaattori

• Toiminta: Heittää ilmoille lauseen tai kysymyksen, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole asiallinen keskustelu, vaan tunteen (viha, pelko, ärsytys) herättäminen. Käyttää usein ”raukkamaista tanssia”: ensin provosoidaan ja kun reaktio tulee, vetäydytään vastuusta väittämällä viestiä ”vitsiksi” tai ”yleispolitiikaksi”.
• Tarkoitus: Jakaa kansa leireihin ja siirtää huomio pois asiapitoisista tapahtumista.

2. Puolustaja

• Toiminta: Puolustaa usein alkuperäisen viestin sijaan oikeutta sanoa se käyttämällä lauseita kuten ”eikö nykyään saa enää mitään sanoa?”.
• Tarkoitus: Keskittää huomio sanojen tekniseen neutraaliuteen ja irrottaa ne alkuperäisestä asiayhteydestään, mikä siirtää keskustelun tehokkaasti sivuraiteelle.

3. Manageri ja Vähättelijä

• Toiminta: Rientää apuun provokaation jälkeen leimaamalla muiden suuttumuksen ”hyperventiloinniksi” tai ”vassarien ulinaksi”.
• Tarkoitus: Harjoittaa kaasuvalotusta (gaslighting) eli sumentaa todellisuutta ja kyseenalaistaa muiden asialliset havainnot.

4. Vänkääjä (Tahallaan ymmärtämätön)

• Toiminta: Kysyy jatkuvasti ”mikä tuossa muka oli vikana?” ja vaatii uusia selityksiä, vaikka asia olisi jo kertaalleen avattu.
• Tarkoitus: Pitää keskustelu käynnissä ja saivarella, kunnes kukaan ei enää muista, mistä keskustelu alun perin alkoi.

5. Leimaaja

• Toiminta: Kun argumentit loppuvat, näyttämölle saapuu Leimaaja, joka hyökkää vastapuolen ominaisuuksia tai mielenterveyttä vastaan (esim. ”Vassari”, ”Woke”, ”Harhainen”).
• Tarkoitus: Patologisoida ja dehumanisoida vastustaja, jotta hänen argumenttejaan ei tarvitse kohdata tasavertaisena.

6. Loukkaantuja

• Toiminta: Siirtää huomion asiapolitiikasta siihen, kuinka hirveää on, että hänen puoluettaan tai näkemystään kritisoidaan.
• Tarkoitus: ”Kato orava!” -politiikka: harhauttaa yleisö tunneperäiseen sivuseikkaan asiasisällön sijaan.

7. Faktantarkistaja

• Toiminta: Yrittää puhua tilastoista, tieteestä ja asioiden syy-seuraussuhteista.
• Tarkoitus: Toimii teatterin tahattomana uhrina; hänen aikansa kuluu keskustelun palauttamiseen aiheeseen, jota muut yrittävät aktiivisesti paeta.

8. Tunneyleisö ja Sivustakatsoja

• Toiminta: Tunneyleisö reagoi (tykkää, jakaa, suuttuu) ja Sivustakatsoja seuraa kaaosta sivusta.
• Tarkoitus: Tunneyleisö ruokkii algoritmeja, jotka levittävät teatteria laajemmalle. Sivustakatsojan kohdalla tavoite on luoda tunne, ettei kukaan enää tiedä mikä on totta, mikä johtaa passivoitumiseen.

9. Ohjaaja

• Toiminta: Poliitikko, puolue tai vaikuttaja, joka tietää tarkalleen, mitkä aiheet sytyttävät riidan.
• Tarkoitus: Antaa alkusysäys ja antaa kansalaisten rakentaa näyttämö itse; ohjaaja hyötyy syntyneestä metelistä ja huomiosta ilman, että joutuu kantamaan vastuuta seurauksista.

10. Analyytikko (esim. kirjoittamani hahmo Sanni Persvako)

• Toiminta: Purkaa kielellistä teatteria ja opettaa poliittista lukutaitoa.
• Tarkoitus: Repiä kulissit ja paljastaa pelikirja kysymällä kriittiset kysymykset: Kenelle viesti on suunnattu ja mitä se jättää sanomatta?.

Yhteenvetona: Poliittisen teatterin tavoitteena on tilanne, jossa ihminen ei enää puolusta väitettä tai totuutta, vaan omaa joukkuettaan. Tällöin asiapolitiikka kuolee ja jäljelle jää vain ”idiotismin ihailu” ja syvenevä polarisaatio.

Osa1. Kun peili särkyy – Satiirinen minuutti someteatterin takahuoneessa

Tämä teksti on kirjoitettu osaksi ”Pissiä muroissa” -sarjaa. Se kuvaa sitä herkkää sekuntia, jolloin somekeskustelun kiihkein Huutaja törmää kiistattomaan tilastofaktaan ja hänen sisäinen kognitiivinen maailmansa kokee täydellisen sähköiskun.

Näyttämö on viritetty valmiiksi. Facebook-ryhmän kommenttikenttä hehkuu punaisena kuin vanha Keskus-Soten kiuas.

Aatteen soturi, nimettäköön hänet tässä vaikka Uraauurtavaksi Huutajaksi, istuu sohvansa nurkassa. Hänen sormensa tanssivat älypuhelimen näytöllä sellaista tahtia, että kosketusnäyttö kuumenee. Hän on juuri suoltanut eetteriin kuudennen ”Vihervassarien ulinaa!” -kommenttinsa gallupiin, joka väittää nykyisen oikeistohallituksen suosion sulaneen kahteen prosenttiin.

Huutajan mielenrauha on horjumaton. Maailma on yksinkertainen ja kirkas kuin lastenpiirustus: on Me (ahkerat, autolla ajavat, totuuden tietävät suoraselät) ja on Ne (laiskat, vapaaehtoistyötä rukoilevat, Ylen aivopesemät punikit).

Mutta sitten tapahtuu katastrofi.

Sivustakatsoja, ärsyttävän rauhallinen tyyppi, asettaa näyttämölle pienen, kylmän esineen: faktan. ”Kyselyn teki Taloustutkimus Oy, jonka perustaja on Eero Lehti. Kokoomuksen entinen kansanedustaja.”

Kognitiivinen sulaminen käynnistyy

Huutajan peukalo pysähtyy ilmassa. Se leijuu näytön yläpuolella kuin hämmentynyt hyttynen.

Hänen aivojensa takahuoneessa käynnistyy välittömästi hälytysjärjestelmä. Palovaroittimet huutavat. Kognitiivinen dissonanssi nousee sekunneissa punaiselle vyöhykkeelle. Aivot yrittävät mekaanisesti prosessoida kahta täysin sovittamatonta tietoa:

1. Kaikki hallituksen vastainen uutisointi on Ylen punaisten toimittajien salaliittoa.
2. Tämän uutisen takana on Kokoomuksen oma miljonääri-isähahmo.

Sähköiskun ääni. Savua nousee korvista.

Jos Eero Lehti ei olekaan vihervassari, niin kuka sitten on? Jos Taloustutkimuksen numerot ovatkin totta, niin onko mahdollista, että... ei, sitä ajatusta ei voi päästää loppuun saakka. Se vaatisi oman peilikuvan kohtaamista.

Pelastusrengas nimeltä Absurdius

Huutajan pelastusjärjestelmä reagoi sekunnin murto-osassa. Se tekee sen, mitä se on aina tehnyt selviytyäkseen: se siirtää maalitolpat suoraan uuteen universumiin.

Hän alkaa kirjoittaa. Hänen silmänsä kiiluvat uutta, maanis-loogista valoa. Jos kerran Kokoomuksen entinen kansanedustaja on tehnyt hallitukselle kiusallisen tutkimuksen, selitys voi olla vain yksi:

”Hämmästyttävän moni niin sanottu kokoomuslainen on punikkeihin päin kallellaan tätä nykyä...”

Noniin! Maailmankaikkeus on pelastettu. Eero Lehti – yrittäjäneuvos ja porvarillisen Suomen peruskallio – onkin todellisuudessa salainen radikaalikommunisti, joka on soluttautunut Taloustutkimuksen toimistoon väärentämään Excel-taulukoita vain siksi, että saisi suomalaiset pahoittamaan mielensä.

Esirippu laskeutuu

Huutaja huokaisee helpotuksesta. Hän vetää ylleen pehmeän, suojelevan suojelusamettinsa – sen saman vanhan kommunistipelon, jonka alle voi lakaista matematiikan, tilastotieteen, fysiikan lait ja oman tyhjentyneen lompakon.

Hän on voittanut tämänkin erän. Hän ei puolustanut totuutta, mutta hän puolusti joukkuettaan.

Näyttämöllä loistaa enää puhelimen sinertävä valo, ja Huutaja nukahtaa rauhallisena tietäen, että huomenna hän voi taas huutaa ”Mene töihin!” jollekin, jolta hallitus on juuri sulkenut terveyskeskuksen. Sillä niin kauan kuin peilin voi rikkoa, oma naama näyttää aina suoralta.

Osa 2. Some-trollin kryptoniitti – miksi asiallinen kysymys hiljentää huutajan

Sosiaalisen median poliittinen teatteri on siitä merkillinen näytelmä, että sen estradilla suurin melu ei synny valmiista käsikirjoituksista, vaan siitä, miten katsojat itse tempaantuvat mukaan esitykseen . Alustojen algoritmit on viritetty palkitsemaan vihaa, provokaatiota ja nopeita dopamiinipiikkejä, jolloin asiallinen vuoropuhelu hukkuu helposti "vassari volisee" -huutelun tai muiden kuluneiden iskulauseiden alle .

Tässä teatterissa Öyhöttäjän ja Leimaajan roolit ovat kaikkein helpoimpia omaksua . Niissä ei tarvitse paneutua faktoihin tai ymmärtää monimutkaisia yhteiskunnallisia rakenteita – riittää, kun osaa huutaa riittävän kovaa ”mene töihin”, ”rotta” tai leimata jokaisen eriävän mielipiteen ”punavihreäksi mädätykseksi” . Leimaamisen tarkoituksena on viedä vastustajalta ihmisarvo ja asettaa hänet sellaiseen kognitiiviseen kuoppaan, ettei hänen argumenttejaan tarvitse kohdata tasavertaisina .

Mutta tällä somen kovaäänisellä jättiläisellä on herkkä kohta, suoranainen akilleenkantapää. Trollin kryptoniitti on asiallinen, kylmän rauhallinen ja kohdistettu kysymys: ”Miten?” tai ”Miksi?” .

Kun roolikortit putoavat kädestä

Miksi yksi pieni kysymys on niin repivän tehokas? Koska se vaatii huutajalta jotakin sellaista, mitä hänellä ei ole tarjota: sisältöä ja todisteita .

Kun herjaavaan kommenttiin tai yleistävään uutisankkaan vastaa ytimekkäästi kysymällä perusteluja, haastaa huutajan astumaan ulos valmiiksi kirjoitetusta roolistaan . Keskustelun painopiste siirtyy silmänräpäyksessä tunnekuohusta ja joukkueen puolustamisesta takaisin karuun reaalitodellisuuteen .

Tässä kohdassa teatterin lavalla syntyy yleensä jäätävä hiljaisuus. Huutaja huomaa, että:

1. Käsikirjoituksesta puuttuvat sivut: Hänellä ei ole esittää yhtäkään tilastoa, tutkimusta tai loogista syy-seuraussuhdetta väitteensä tueksi .
2. Kognitiivinen ansa laukeaa omille varpaille: Hän on tottunut vain siihen, että vastapuoli suuttuu ja lähtee mukaan loanheittoon, jolloin sota on valmis ja trolli voi nauttia saamastaan huomiosta . Rauhallinen asiapohjainen haasto riisuu hänet aseista.

Raukkamainen tanssi ja esiripun lasku

Kun asiallinen kysymys pakottaa huutajan nurkkaan, poliittisen teatterin pelikirja tarjoaa hänelle vain muutaman huonon pakotien. Tätä kutsutaan usein ”raukkamaiseksi tanssiksi” .

• Sarkasmin ja vitsin taakse pakeneminen: Kun väite osoitetaan järjettömäksi (esimerkiksi laskemalla prosentit oikein auki), huutaja ilmoittaa äkkiä, että ”se oli vain läppää” tai ”sarkasmia”, jotta hänen ei tarvitsisi kantaa vastuuta sanoistaan .
• Maalitolppien siirtäminen (”Kato, orava!”): Huomio pyritään siirtämään äkkiä toisaalle – uutisoinnin sävyyn, kysyjän mielenterveyteen tai edellisen hallituksen tekemisiin, jotta itse alkuperäistä valhetta ei tarvitsisi kohdata .
• Uhriutuminen: Yhtäkkiä huutaja, joka hetki sitten kyykytti heikoimpia, vetää jalkaansa ne kaikkein suurimmat ”uhrihousut” ja alkaa valittaa, kuinka häntä vainotaan ja miten mitään ei saa enää sanoa .

Poliittinen lukutaito on vastamyrkkyä

Sannin kolme kultaista sääntöä – Ymmärrä, Kysy, Vaikuta – toimivat somessa parhaana mahdollisena suojakilpenä . Kun opimme katsomaan kielellisen naamioinnin taakse ja kysymään rohkeasti perusteluja, emme vain hiljennä yksittäistä huutajaa, vaan opetamme samalla kaikille ketjua hiljaa seuraaville sivustakatsojille poliittista lukutaitoa .

Joskus se kaikkein tyylikkäin ja tehokkain veto on kuitenkin kysymyksen jälkeen jättää huutaja seisomaan yksin omalle tyhjälle näyttämölleen . Kun asiallisesti esitettyyn ”Miten?”-kysymykseen ei tule päivienkään päästä vastausta, se kertoo sivustaseuraajille kaikkein kirkkaimmin sen, kenen puheilla on painoa ja kuka oli liikkeellä vain tyhjää tynnyriä rämistellen .

Sillä lopulta aito sivistys ja inhimillisyys eivät tarvitse suojakseen huutamista – ne seisovat omilla jaloillaan silloinkin, kun esirippu sulkeutuu .