Tietoja: Kategoria: Pissiä muroissa

Työn hinta?

Arjen totuus Työssäkäyvä köyhä - uusi normaali

Potkulaki.

leijona1

En katso että olisi tarvinnut omata mitään ennustajan kykyjä kun vuonna 2023 totesin että työn hinta, sekä työehdot tulevat huononemaan. Enkä jättänyt mainitsematta tulevasta leikkauksien oravanpyörästä. Mainitsin myös tulevien yrittäjien ahdongosta useampaan kertaan. Tämäkään ei mitään erityisosaamista tai kykyä ennustamiseksi tarvinnut.

Työn hinta jatkaa yhä laskuaan. Ne ostovoimaa nostaneet työssäkäyvien hetkelliset palkankorotukset jotka ammattiliikkeet ennen nykyistä hallitusta olivat saaneet aikaiseksi, ovat tulevaisuudessa hävinnyt hyöty. Potkulaki, eli helpompi irtisanominen tulee vaikuttamaan todella paljon työn hintaa alentavasti. Ostovoimalle se on taas hallaa.

Työn hinta halpenee – ja sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle

Työssäkäyvä köyhä ei ole enää poikkeus, vaan yhä useamman arkea vuonna 2025. Suomessa on opetettu sukupolvien ajan, että työnteko on tae toimeentulosta ja ihmisarvosta. Nyt tämä perusta horjuu. Kun työn hinta laskee, seuraukset eivät rajoitu yksittäisiin palkkakuittiin – ne ulottuvat kotitalouksista yrityksiin ja koko sisämarkkinoiden dynamiikkaan.

Työn arvo ja todellisuuden ristiriita

Työn hinta on käsite, joka sisältää paljon enemmän kuin palkkatason. Se kertoo siitä, miten yhteiskunta arvottaa työntekoa, ja mitä työn tuloksesta jää käteen elämiseen.
Kun palkat eivät seuraa kustannustason nousua, työn arvo käytännössä alenee, vaikka nimellispalkka pysyisi samana. Samalla työn merkitys ihmiselle muuttuu: työ ei enää takaa turvaa, vaan siitä tulee selviytymisen väline.

Vuonna 2025 moni työntekijä elää tilanteessa, jossa kokoaikainen palkka ei riitä kattamaan välttämättömiä menoja. Vuokra tai asuntolaina vie yli puolet tuloista, ja loput hupenevat sähköön, ruokaan, vakuutuksiin ja liikkumiseen. Yksikin äkillinen meno, kuten auton korjaus, voi kaataa talouden hetkessä.
Näin syntyy työssäkäyvän köyhyyden paradoksi: ihminen tekee velvollisuutensa, mutta ei saa vastineeksi toimeentuloa.

Rakenteellinen ongelma, ei yksilön vika

Yksilöön kohdistuva häpeä ja riittämättömyyden tunne peittävät näkyvistä sen, että ongelma on rakenteellinen. Kun työn hinnan ja elinkustannusten välinen kuilu kasvaa, kyse ei ole huonosta rahankäytöstä vaan järjestelmästä, joka ei toimi.
Työntekijä maksaa veronsa ja kuluttaa sen minkä voi – mutta kulutuksen supistuessa koko talous alkaa hidastua.

PK-yritykset puristuksessa

Työn hinnan aleneminen ei koske vain palkansaajia. Pienet ja keskisuuret yritykset ovat joutuneet samanaikaisesti kahden paineen väliin: asiakkaiden ostovoima heikkenee, mutta omat kustannukset eivät alene samassa tahdissa.
Kevyt- ja toiminimiyrittäjät, jotka toimivat palvelualoilla tai paikallisilla markkinoilla, ovat erityisen haavoittuvia. He kilpailevat yhä kutistuvilla markkinoilla, joissa kuluttajat joutuvat tinkimään jokapäiväisistä hankinnoista.

Tällöin yritysten välinen kilpailu ei perustu enää laatuun tai osaamiseen, vaan hinnan polkemiseen. Seurauksena on kierteenomainen ilmiö: työn ja palvelun arvo laskee, yrittäjien toimeentulo heikkenee ja verotulot vähenevät.
Kansantalouden näkökulmasta tämä merkitsee sisämarkkinoiden köyhtymistä – rahavirrat keskittyvät yhä harvempien varakkaiden kuluttajien ympärille.

Varakkaiden markkinat eivät kanna yhteiskuntaa

Kun ostovoima keskittyy vain ylimmille tuloluokille, yritysten kannattavuus riippuu yhä enemmän maksukykyisestä vähemmistöstä. Tällaiset yritykset voivat hetkellisesti menestyä, mutta ne eivät tuota lisäarvoa laajalle taloudelle.
Ne eivät luo uusia työpaikkoja, eivätkä kasvata keskiluokan kulutusmahdollisuuksia – ja juuri niistä tekijöistä terve sisämarkkinatalous muodostuu.

Työn arvon palauttaminen

Työn hinnan lasku on pohjimmiltaan yhteiskunnallinen varoitusmerkki. Se kertoo, että työn tulos ei enää kohtaa sen arvoa. Jos työn tekeminen ei mahdollista kohtuullista elämää, koko talousjärjestelmä alkaa syödä omaa perustaa.

Ratkaisu ei synny yhdestä toimenpiteestä. Tarvitaan poliittista tahtoa, työmarkkinauudistuksia ja ennen kaikkea asenteen muutosta: työn arvo on palautettava niin, että se takaa ihmisarvoisen toimeentulon.
Vasta silloin työ voi taas olla hyvinvoinnin, ei selviytymisen, perusta.

Suomen talous: Käänne tulossa ????

https://www.talouselama.fi/uutiset/a/97dbdf70-32b2-44a3-a679-4d44f8353b00?utm_term=Autofeed&utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwY2xjawNgLq1leHRuA2FlbQIxMQABHryvVu6alL7cBLQxMYpEMe9jpxmdkAS0lRkpd1EieSLp3uS_5d2vE4tP0J9M_aem_S7vclUMbM5amkrQWv7kUEA#Echobox=1760586923

leijona1

"”Syyskuun työmarkkinatilannetta kuvaa vahva polarisaatio, jossa näkyy jo orastavia myönteisiä merkkejä yksityisen sektorin työllisyydessä, mutta samalla osalla työnhakijoista pitkiksi muodostuneet työttömyysjaksot jatkuvat edelleen. Työvoiman kysyntä ei kokonaisuudessaan ole vielä riittävän voimakasta, että nopeaa käännettä pitkäaikaistyöttömyyteen olisi luvassa”, Appelqvist arvioi." Nyt tuli iloinen arvio Suomesta: ”Torille" Talouselama.fi

Ennustetun talouden nousun myötä syntyvien rahojen ja hyötyjen jakautuminen kansalaisten kesken on herättänyt voimakasta keskustelua. Vaikka talous osoittaa orastavia merkkejä kasvusta ja ostovoiman ennustetaan paranevan, jakautumismalli noudattaa pitkälti niin kutsuttua tihkumateoriaa ja säästöpolitiikkaa, mikä on johtanut tulojen epätasa-arvon syvenemiseen.

Rahan jakautuminen kansalle

Talouden elpymisen ja ostovoiman kasvun ennustetaan kohdistuvan erittäin epätasaisesti eri tuloryhmiin. Itse ostovoiman koheneminen vuosina 2024–2025 johtuu pääosin markkinatekijöistä, kuten palkkojen noususta ja inflaation hidastumisesta, eikä ensisijaisesti hallituksen toimista. Hallituksen politiikka vaikuttaa kuitenkin merkittävästi siihen, miten nämä hyödyt jakautuvat.

Korkeatuloiset ja varakkaat ovat vakaalla pohjalla, ja heidän ostovoimansa kehitys on vakainta. Vaikka korkeimpien tulojen veroprosentti saattaa kiristyä hieman, he hyötyvät eniten hallituksen pääomatulojen kevennyksistä ja osakesäästötilioikeuksien laajentamisesta. Varallisuuden keskittyminen heille antaa mahdollisuuden suojata ostovoimaa sijoitusten kautta. Tihkumateorian mukaan rikkaille annettu veroetu stimuloi talouskasvua, mutta kriitikoiden mukaan nämä rahat usein sijoitetaan passiivisesti tai menevät ulkomaille veroparatiiseihin, eivätkä ne päädy kotimaiseen kysyntään.

Keskituloiset palkansaajat näkevät maltillisen ostovoiman paranemisen, joka on seurausta reaalipalkkojen noususta. Verotuksen kiristyminen kuitenkin syö osan tästä hyödystä. Vaikka keskituloisten ostovoima kohenee, se ei silti palaa vielä vuoden 2020 huipputasolle.

Pienituloiset ja sosiaaliturvan varassa elävät (noin 35–40 prosenttia väestöstä) kärsivät eniten. Heidän ostovoimansa joko heikkenee tai jää jälkeen muista ryhmistä. Tämä johtuu sosiaalietuuksien indeksijäädytyksistä ja leikkauksista, joiden vuoksi etuuksien reaaliarvo laskee inflaation myötä. Esimerkiksi peruspäiväraha laskee. Lisäksi asumistukien ja työttömyysturvan suojaosien leikkaukset osuvat tähän ryhmään. Pienituloisiin kohdistuvat myös kulutusverojen (kuten arvonlisäveron ja lääkkeiden arvonlisäveron) sekä terveysmaksujen korotukset. Leikkausten on arvioitu ajavan kymmeniätuhansia ihmisiä, mukaan lukien lapsia, köyhyyteen.

Kriittiset näkökulmat jakautumiseen

Jakautumismalli, joka suosii varakkaita samalla kun leikkaa pienituloisilta, kohtaa laajaa kritiikkiä.

1. Trickle-down-teorian epäuskottavuus

Hallituksen talouspolitiikkaa, joka perustuu oletukseen, että rikkaiden rikastuminen lopulta hyödyttää myös köyhiä, pidetään epäuskottavana harhaluulona. Kriitikoiden mukaan tulonjaon eriytyminen viime vuosikymmeninä on osoittanut, että raha usein jää ylimpään tuloluokkaan, eikä se valu alas parantamaan kaikkien ostovoimaa tai luomaan työpaikkoja. Sen sijaan varat saattavat mennä osakkeiden takaisinostoihin tai johtajien bonuksiin. Tästä politiikasta on historiallisia esimerkkejä, kuten Yhdysvaltojen Reaganin ja Ison-Britannian Thatcherin aikakausilta, jolloin se johti merkittävään eriarvoisuuden kasvuun.

2. Tuloerojen syveneminen ja tekopyhyys

Kritiikki kohdistuu siihen, että politiikka syventää tietoisesti kuilua tavallisen kansan ja eliitin välillä. Hallitus on noussut valtaan lupauksella velkaantumisen taittamisesta, mutta samalla velkaa otetaan runsaasti, mikä nähdään tekopyhänä. Lisäksi toimet, kuten asumistuen ja työttömyysturvan suojaosien poistaminen, vähentävät työnteon joustavuutta ja pudottavat ihmisiä toimeentulotuelle, josta työllistyminen on haastavaa. Puheet ja teot ovat rankasti ristiriidassa. Hallitusta syytetään myös siitä, että se ei uskalla puuttua tulosopeutukseen tai laskevaan veroasteeseen, vaan leikkaaminen on sille itseisarvo.

3. Tilastollinen harha

Ostovoiman paranemista koskevia ilmoituksia kritisoidaan numeeriseksi kikkailuksi. Kun ostovoiman kasvua lasketaan keskivertojen mukaan, varakkaiden suuret hyödyt peittävät alleen sen, että pienituloisilla todellinen ostovoima heikkenee leikkausten ja korotusten vuoksi. Positiiviset keskiarvot eivät heijasta sitä, miten jokainen yksittäinen pienituloinen kotitalous kokee tilanteensa.

4. Sosiaalisen romahduksen riskit

Tihkumateoriaan ja leikkauksiin perustuva talouspolitiikka luo riskin taloudellisesta epätoivosta, sillä heikoimmassa asemassa olevilla ei ole mahdollisuuksia kohentaa asemaansa laillisin keinoin. Tämä voi pahimmillaan johtaa omaisuusrikollisuuden ja rikollisjärjestöjen toiminnan lisääntymiseen, kun ihmiset turvautuvat epäviralliseen talouteen toimeentulonsa turvaamiseksi.

5. Vaihtoehdottomuuden retoriikka (TINA)

Hallitus käyttää usein "TINA"-retoriikkaa (There Is No Alternative – Ei ole vaihtoehtoa) perustellakseen leikkauksia välttämättöminä toimina velkaantumisen taittamiseksi ja talouden tervehdyttämiseksi. Kriitikot, kuten oppositio, tuovat kuitenkin esiin, että vaihtoehtoja on. Tällaisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi hyvinvointialueiden leikkausten peruminen, progressiivisempi verotus hyvätuloisille ja yrityksille, sekä kysynnän stimulointiin panostaminen (trickle-up-politiikka), joka tukisi pieni- ja keskituloisia ja saisi näin rahan kiertämään.

Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka talousennusteet lupaavat hitaasti paranevaa talouskasvua ja ostovoimaa, tämä parannus ei jakaudu kansalaisille tasaisesti. Kriitikoiden mukaan hallituksen valitsema malli keskittää taloudelliset hyödyt varakkaille ja syventää eriarvoisuutta, mikä heikentää yhteiskunnan kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Todellinen toivon päivä on viimeistään 18.4.2027

Äänestäminen

( artikkeli äänestämisestä "Onko sillä nyt niin väliä ketä äänestää ?? Miten välttää kusen maku omissa muroissa ??" Miksi ihmiset ei tajua, että puolueet on tiettyjen ryhmien etujärjestöjä, ja toimivat niiden puolesta.)

Äänestäminen on käytännössä yksi harvoista ja merkittävimmistä tavoista, joilla yksittäinen ihminen voi vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan. Äänestyskäyttäytyminen ei ole pelkästään yksityinen valinta, vaan kollektiivinen teko, joka määrittää, kenen etuja lainsäädäntö ja talouspolitiikka tulevat ajamaan.

Äänestysaktiivisuuden taso vaikuttaa suoraan siihen, ketkä pääsevät valtaan ja millaista politiikkaa harjoitetaan. Jos äänestysprosentti jää matalaksi, päätösvalta keskittyy usein pienemmälle, aktiivisemmalle joukolle, joilla on usein vahvempi taloudellinen asema. Tämä voi johtaa siihen, että poliittiset linjaukset kallistuvat heidän etujaan kohti. Historiallisesti on nähty, että alhainen äänestysaktiivisuus on johtanut leikkauksiin ja talouskurin tiukentamiseen.

Kun suuri osa kansasta jättää äänestämättä, he antavat tietoisesti päätösvallan muiden käsiin. Tästä voi seurata politiikkaa, joka perustuu esimerkiksi "trickle-down" -ajatteluun, eli siihen uskoon, että verohelpotukset ja taloudelliset edut hyvätuloisille ja suuryrityksille valuvat lopulta alas hyödyttämään koko kansaa. Käytännön kokemus kuitenkin osoittaa, että tällainen politiikka usein vain syventää eriarvoisuutta ja keskittää varallisuutta harvoille.

Duunarin, eli palkansaajan tai pienituloisen, on äärimmäisen tärkeää tiedostaa, että puolueet ovat pohjimmiltaan tiettyjen eturyhmien äänitorvia. Jokainen puolue palvelee tiettyjä sidosryhmiä, ja päätöksissä näkyy, kenen lompakkoa kevennetään ja kenen etuja suojellaan.

Duunarin tulee äänestäessään verrata omaa etuaan antamaansa ääneen kyseenalaistamalla puolueiden retoriikan. Populistiset iskulauseet saattavat luvata "tavallisten ihmisten puoluetta" tai "Suomen kuntoon laittamista", mutta samalla puolueohjelmat saattavat sisältää linjauksia, jotka heikentävät työntekijöiden asemaa, supistavat sosiaaliturvaa tai leikkaavat julkisia peruspalveluita, kuten terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Jos palkansaaja äänestää puoluetta, jonka politiikka ajaa suurituloisempien veronalennuksia, julkisen sektorin supistamista ja työehtojen heikentämistä, hän äänestää itseään vastaan. Tämä on kuin luopuisi omista "pelimerkeistään" ilman vastapalvelusta. Seuraukset näkyvät heikompina työehtoina, julkisten palveluiden rapautumisena ja verorasituksen siirtymisenä palkansaajilta varakkaammille.

Duunarin tulisi tunnistaa, että puolueet, jotka perinteisesti puolustavat palkansaajien etuja, pyrkivät parantamaan työehtoja ja rahoittamaan julkisia palveluita, joista duunari on usein riippuvainen. Toisaalta ne puolueet, jotka painottavat markkinoiden vapautta ja veronalennuksia pääomalle, ajavat usein sellaista politiikkaa, joka pyrkii alentamaan työn hintaa ja murtamaan työntekijöiden etujärjestöjen neuvotteluvoimaa.

Tietoisuus poliittisten valintojen konkreettisista vaikutuksista omaan arkeen on avainasemassa. Sen sijaan, että valinta perustuisi pelkkiin otsikoihin tai tunnekysymyksiin, duunarin on syytä kysyä, kuka todella hyötyy esitetyistä päätöksistä ja kenen kustannuksella muutoksia ajetaan. Vain näin toimimalla voi välttää sen tilanteen, jossa äänestäjä herää huomaamaan, että tuli huijatuksi äänestämään itseään vastaan.

Äänestäminen on keino hallita omaa osaa yhteiskunnan vallankäytössä. Jokaisen äänen – tai sen puuttumisen – vaikutus muokkaa sitä, millainen yhteiskunta meillä on huomenna.

Musiikki sanat Leif Kuismanen )

#satiiri#piruilu

luotu käyttäen Suno.ai Äänen käsittely Omassa puhe nauhoitteessa Audacity tekoälypohjainen kohinanpoisto. Teksti NotebookLM podcast kooste äänitiedostosta sekä kerätystä aineistosta . Kirjoitusasu ChatGPT,
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.

Työllisyyspolitiikan kulissit – kun irtisanominen muuttuu työpaikaksi

Hallituksen työllisyyspolitiikkaa tarkastellessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että kyse on enemmän tilastollisesta taikatemppuilusta kuin todellisesta työpaikkojen luomisesta. Kun irtisanomiskynnystä madalletaan ja palkkoja puristetaan, syntyykö oikeasti uusia työpaikkoja – vai vain halvemman työvoiman markkinat?

1. Työn hinnan halpuuttaminen – todellinen agenda?

Hallituksen esityksissä toistuu ajatus siitä, että työn hinnan alentaminen on avain työllisyyden parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa:

Palkkojen puristamista: Korkeapalkkaiset duunarit nähdään esteenä "rakenteelliselle uudistukselle", jossa elintasoa ylläpitävät palkat pyritään korvaamaan halvemmilla vaihtoehdoilla.
Vanhojen työpaikkojen poistamista: Työpaikkojen ei haluta säilyvän, vaan ne halutaan korvata uusilla – mutta halvemmilla. Tämä ei ole kehitystä, vaan kustannusten leikkaamista.
Halpatyövoiman tarjonnan luomista: Sosiaaliturvan leikkaukset ja irtisanomisten helpottaminen pakottavat ihmiset ottamaan vastaan mitä tahansa työtä, millä tahansa ehdoilla.

Tämä ei ole työllisyyspolitiikkaa – tämä on työmarkkinoiden halpuuttamista.

2. Irtisanomiskynnyksen madaltaminen – rakenteellisen muutoksen väline

Hallituksen esitys, jonka mukaan työntekijän irtisanomiseen riittäisi jatkossa pelkkä asiallinen syy nykyisen asiallisen ja painavan syyn sijaan, on merkittävä muutos. Työministeri Matias Marttinen perustelee tätä sillä, että muutos rohkaisee yrityksiä rekrytoimaan ja purkaa työllistämisen esteitäValtioneuvosto+1.

Mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Työntekijän asema heikkenee: Työntekijä voidaan irtisanoa helpommin, esimerkiksi alisuoriutumisen perusteella, vaikka se ei olisi selkeästi määritelty.
Korvattavuus kasvaa: Yrityksille tulee helpommaksi korvata korkeapalkkainen työntekijä halvemmalla – ja tilastollisesti tämä voidaan esittää "uudeksi työpaikaksi".

3. Työllisyystoimi vai tilastoharha?

Hallitus on luvannut 100 000 uutta työpaikkaa. Mutta mitä tämä lupaus tarkoittaa?

Tilastollinen illuusio: Jos yksi korkeapalkkainen irtisanotaan ja tilalle palkataan kaksi osa-aikaista pienipalkkaista, tilastoissa näkyy yksi uusi työpaikka. Todellisuudessa työpanos ja ansiotaso ovat heikentyneet.
Pakottaminen työmarkkinoille: Sosiaaliturvan leikkaukset pakottavat ihmiset ottamaan vastaan työtä ehdoista riippumatta. Tämä ei ole vapaaehtoista työllistymistä, vaan selviytymistaistelua.
Retoriikka vs. todellisuus: Työministerin puheet siitä, että "työpaikkoihin voi vain mennä", kuulostavat kauniilta, mutta eivät ota huomioon työelämän todellisuutta – pätkätöitä, kevytyrittäjyyttä ja epävarmuutta.

Työllisyys vai työvoiman halpuuttaminen?

Kun hallitus puhuu työllisyystoimista, se ei puhu uusista, kestävistä työpaikoista. Se puhuu rakenteellisesta muutoksesta, jossa työntekijän asema heikkenee, palkat laskevat ja työelämä muuttuu tilapäiseksi. Työllisyys ei kasva – se vain tilastoidaan uudella tavalla.

Todellisuus ei ole se, että ihmiset työllistyvät paremmin. Todellisuus on se, että ihmiset pakotetaan töihin, jotka eivät kanna. Ja se ei ole työllisyyspolitiikkaa – se on kurjistamispolitiikkaa.

Kun työelämä halpuutetaan – mitä hallitus ei sano ääneen

Hallituksen työmarkkinauudistuksia on markkinoitu työllisyyden parantamisena ja valtion velan taittamisena. Mutta kun katsoo pintaa syvemmälle, paljastuu toisenlainen logiikka – sellainen, jota ei sanota ääneen, mutta joka näkyy jokaisessa lakimuutoksessa, leikkauksessa ja retorisessa lupauksessa.

Tässä blogissa en toista hallituksen puheita. Sen sijaan tarkastelen, mitä uudistusten taustalla todella tapahtuu – ja miksi työehdot halutaan heikommiksi ja palkat halvemmaksi.

1. Työmarkkinoiden purku ja työn hinnan halpuuttaminen

Työmarkkinauudistusten ytimessä ei ole työllisyyden parantaminen, vaan työn hinnan systemaattinen alentaminen. Tämä näkyy konkreettisesti:

Palkkojen puristamisessa: Uudistusten tavoitteena on poistaa kaikki elintasoa ylläpitävät rakenteet – kuten sovitut palkat, yölisät ja työehtosopimukset. Esimerkiksi leipomotyölain kumoaminen voi leikata työntekijän kuukausiansioita jopa yli tuhannella eurolla.
Vanhojen työpaikkojen syrjäyttämisessä: Korkeapalkkaiset, pysyvät työsuhteet nähdään "vanhanaikaisina rasitteina", jotka halutaan korvata joustavilla, mutta epävarmoilla ja huonommin palkatuilla töillä.
Ammattiliittojen murentamisessa: Järjestäytymisen mahdollisuuksia heikennetään, jotta työntekijä jää yksin neuvottelemaan ehdoistaan. Tämä ei ole sattumaa – se on rakenteellinen siirto kohti halpatyömarkkinoita.

2. Velka retorisena savuverhona

Valtion velka toimii poliittisena savuverhona, jolla oikeutetaan työelämän heikennykset. Mutta todellisuudessa:

Velka ei ole pääsyy: Jos velka olisi aidosti huolenaihe, hallitus ei keventäisi varakkaiden verotusta samaan aikaan kun se leikkaa sosiaaliturvaa. Tämä ristiriita paljastaa, että kyse ei ole talouden tasapainottamisesta, vaan ideologisesta suunnasta.
Tavoitteena työmarkkinasysteemin uudistus: Kuten Juhana Vartiainen on todennut, uudistusten pääpaino ei ole velanmaksussa, vaan työmarkkinoiden rakenteiden muuttamisessa – eli työn hinnan alentamisessa ja työntekijän aseman heikentämisessä.

3. Pakottaminen halpatyöhön

Sosiaaliturvan leikkaukset ja irtisanomiskynnyksen madaltaminen eivät ole neutraaleja toimenpiteitä – ne ovat keinoja pakottaa ihmiset hyväksymään huonommat työehdot.

Työttömyysturvan porrastus ja työssäoloehdon pidentäminen tekevät työttömyydestä entistä epävarmempaa. Ihminen joutuu ottamaan vastaan mitä tahansa työtä, hinnasta riippumatta.
Toimeentulotuen ja asumistuen leikkaukset tekevät osa-aikatyöstä kannattamatonta, ellei kokoaikatyötä ole tarjolla. Tämä ei kannusta työllistymiseen – se kannustaa alistumiseen.
Irtisanomiskynnyksen laskeminen mahdollistaa sen, että työntekijä voidaan korvata helpommin. Työnantajalla ei ole enää velvollisuutta selvittää vaihtoehtoja irtisanomiselle.

4. Retoriikka vs. todellisuus

Työministeri Arto Satosen lupaus "100 000 uudesta työpaikasta" kuulostaa hyvältä, mutta ei kestä tarkastelua. Todellisuudessa:

Tilastollinen harha: Jos yksi korkeapalkkainen irtisanotaan ja tilalle palkataan kaksi osa-aikaista pienipalkkaista, tilastoissa näkyy yksi uusi työpaikka – vaikka työntekijöiden toimeentulo heikkenee.
Työelämän muutos: Uudistusten myötä työelämä ei muutu aktiivisemmaksi, vaan epävarmemmaksi. Ihmiset eivät "vain mene töihin", vaan heidät pakotetaan siihen – usein ehdoilla, jotka eivät riitä elämiseen.

Lopuksi: Ideologinen siirto, ei taloudellinen pakko

Hallituksen työmarkkinapolitiikka ei ole reaktio taloudelliseen hätään, vaan tietoinen ideologinen siirto. Tavoitteena on murtaa vanhat rakenteet, purkaa järjestäytynyt työelämä ja luoda markkinat, joissa työntekijä on yksin, halpa ja helposti korvattavissa.

Tätä ei sanota ääneen. Mutta se näkyy kaikessa – lakiesityksissä, leikkauksissa, retoriikassa ja tilastoissa.

Ja siksi meidän on sanottava se ääneen.

Sisältö

Viimeisimmät

Työn hinta jatkaa halpenimistaan. Potkulaki.