Lintu vai kala politiikassa

Olen poliittisesti riippumaton. En periaatteessa, vaan käytännössä. Onko tulevaisuuteni kuitenkin kuulua vihervassareihin?

Elän ja arvioin politiikkaa sen hetkisestä todellisuudesta käsin. Maailma, talous, yhteiskunta ja ihmisten arki muuttuvat, eikä mikään puolue tai ideologinen malli pysy niiden mukana sellaisenaan. Minulla on omat poliittiset linjaukseni ja arvoni, mutta ne eivät useinkaan istu siististi yhdenkään puolueen valmiiseen muottiin.

En ole vihreä, en punainen, en sininen enkä keskustalainen. En ole oikeistolainen enkä vasemmistolainen siinä merkityksessä, jossa puoluepolitiikka nämä käsitteet omii. En ole koskaan sitoutunut minkään puolueen jäseneksi, vaikka kutsuja, ehdotuksia ja houkutteluja on tullut vuosien varrella useammastakin suunnasta. Olen jättänyt ne väliin, koska en halua kantaa valmista painolastia ajatteluni päällä.

Politiikan kentällä tämä herättää usein hämmennystä. Moni kysyy: ”Etkö ole mitään?” Oma vastaukseni on yksinkertainen: olen kaikkea tilanteen vaatimalla tavalla. Kun talous horjuu, etsin vakautta. Kun luonto ja ympäristö huutavat, kuuntelen tutkimusta ja faktoja. Kun jokin suunta – oli se oikealla tai vasemmalla – alkaa dominoida liikaa, koen velvollisuudekseni nostaa esiin vastapainoa. Tämä ei ole poukkoilua, vaan harkintaa. Tällä hetkellä haluan palauttaa politiikkaan enemmän vasemmistolaisia suuntauksia jyrkkien oikeistolaisten päätösten vastapainoksi.

Viime aikoina keskusteluun on vakiintunut sana vihervassarit. Alun perin haukkumasanaksi tarkoitettu termi on levinnyt niin laajaksi ja epämääräiseksi, että se kattaa lopulta kaiken, mikä ei mahdu kapeaan ideologiseen kehikkoon. Tässä mielessä olen alkanut ajatella, että jos tämä on vihervassaruutta, niin olkoon sitten niin.

Jos vihervassari tarkoittaa ajattelua, jossa taloutta, ympäristöä, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja realismia tarkastellaan rinnakkain ilman puoluelippua, silloin tuo leima osuu minuun. Ei siksi, että olisin vihreä tai punainen, vaan siksi, että en ole vain yhtä väriä.

Tämä kirjoitus ei ole puoluepuheenvuoro eikä vastaisku kenellekään yksittäiselle taholle. Se on pohdinta siitä, mitä tapahtuu, kun poliittinen kieli köyhtyy ja leimat korvaavat ajattelun – ja miten joskus juuri tuo leima paljastaa enemmän käyttäjästään kuin kohteestaan.

FB Sivulta keskustelu joka on pohjana sivuni sisällölle.

Musiikki luotu käyttäen Suno.ai Musiikki Suno, sanoitukset omat. Äänen käsittely Omassa puhe nauhoitteesta , Audacity OpenVINO Ai Effects, OpenVino Noise Suppression tekoälypohjainen kohinanpoisto. Teksti ChatGPT kooste kerätystä aineistosta tehty artikkeliksi. Kirjoitusasu  ChatGPT. Keskustelun pohjana NotebookLM kooste sekä analyysi.
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.

Vihervassarit?

Pelko ja mukavuudenhalu

Mukavuuden halu antaa pellolle sijan. Pelko taas tekee ihmisistä hiljaisia. Hiljaisuus muuntaa helposti  valheestakin totuuden. Ja vaikeneminen on aina hyväksyntä silloin kun et uskalla sanoa vastaan. Jos et puutu vääryyteen, seisotkin sen puolella. Pahuus ei tarvitse enemmistöä, sille riittää hiljaisetkin ja välinpitämättömät sivustakatsojat. On helpompi olla hiljaa muiden mukana. Media, sekä some käy jatkuvasti ympäriinsä kuin raivoava leijona, etsiäkseen mihin voisi iskeä, köyhiin, työttömiin, vähävaraisiin. Leimaa, mustamaalaa, huutaa “Mene töihin!” tai syyttäen "Olet vihervassari!" ja katsoo kuinka ihmiset hyväksyvät ilkunnan. Pelko toimii. Ja siksi sitä käytetään. Mukavampaa olla hyväksytty ja kaikkien muidenkin hurmoksessa olevien kaveri. Politiikka ei todellakaan ole reilua peliä. Se on rohkeiden laji, niiden jotka uskaltavat seisoa oikeudenmukaisuuden kannalla. Niin kauan kuin pelkäät, joku muu kirjoittaa säännöt. Ollaan rohkeita seisomaan rehellisyyden ja totuuden puolesta.

Vihervassarit, mitä ne on ?

Sanaa vihervassarit käytetään suomalaisessa politiikassa usein haukkumasanana, mutta juuri siksi se paljastaa käyttäjänsä enemmän kuin kohteensa. Ideologiseksi lyömäaseeksi tarkoitettu termi voi kääntyä itseään vastaan: se kertoo puhujan ajattelun yksinkertaistumisesta, haluttomuudesta argumentointiin ja tarpeesta rakentaa viholliskuvia todellisuuden ymmärtämisen sijaan.

Johdanto: Sana, joka herättää enemmän kuin selittää

Vihervassarit on sana, johon on ladattu paljon tunnetta ja vähän sisältöä. Se esiintyy keskusteluissa useimmiten silloin, kun varsinainen asia on vaikea, monimutkainen tai epämiellyttävä käsitellä. Tällöin on helpompaa nimetä vastustaja kuin kohdata argumentti.

Yhä useammin olen alkanut epäillä, että sanan käyttö ei ainoastaan pyri leimaamaan kohdettaan, vaan toimii tahtomattaan myös puhujan käyntikorttina. Kun joku turvautuu vihervassarit-retoriikkaan, lukijalle avautuu mahdollisuus kysyä: kuka tätä sanaa käyttää, ja miksi? Usein vastaus kertoo enemmän puhujan omasta maailmankuvasta kuin mistään todellisesta poliittisesta analyysista.

Haukku vai käsite – ja miksi sillä on väliä

Teknisesti sana on yhdistelmä vihreää ja vasemmistolaista politiikkaa. Käytännössä se ei toimi käsitteenä, vaan korvikkeena ajattelulle. Harvoin, jos koskaan, sitä käytetään täsmällisesti tai analyyttisesti. Sen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta, vaan yksinkertaistaa se.

Kun poliittinen kenttä jaetaan kahteen lokeroon – meihin ja vihervassareihin – katoaa keskustelusta koko harmaan alueen todellisuus. Samalla katoavat myös nyanssit: talouspolitiikan erot, arvovalinnat, ristiriidat saman puolueen sisällä ja ennen kaikkea se tosiasia, että ihmiset voivat olla eri mieltä yksittäisistä asioista ilman että he kuuluvat johonkin myyttiseen vastaleiriin.

Ideologinen oikotie

Sanan teho perustuu sen epämääräisyyteen. Vihervassari voi tarkoittaa milloin ympäristöpolitiikkaa, milloin sosiaaliturvaa, milloin EU:ta, tutkimustietoa, mediaa tai tasa-arvokeskustelua. Se on tyhjä astia, joka täytetään kulloisenkin mielipahan mukaan.

Tässä piilee sanan varsinainen ongelma – ja samalla sen heikkous. Kun kaikki epämieluisa niputetaan saman otsikon alle, puhujan oma analyysikyky alkaa näyttää ohuelta. Leimaaminen korvaa perustelun. Ääneen sanottu sana toimii argumenttina itsessään, eikä sen taakse tarvitse enää mennä.

Lukijan näkökulmasta tämä on paljastavaa. Mitä useammin joku käyttää vihervassarit-sanaa, sitä vähemmän hänellä näyttäisi olevan sanottavaa itse asiasta.

Kun haukkumasana kääntyy itseään vastaan

On kiinnostavaa, että osa sanan kohteeksi joutuneista on ottanut sen käyttöönsä. Jos vihervassariksi haukutaan, niin olkoon sitten niin. Tämä ei ole pelkkää ironiaa, vaan osoitus siitä, että sanan alkuperäinen voima on alkanut murentua.

Kun leimaa käytetään liian laajasti ja holtittomasti, se menettää tehostaan. Samalla se alkaa toimia peilinä. Lukija voi aivan perustellusti ajatella, että jos kaikki kriittinen ajattelu, tutkimustieto ja sosiaalinen vastuu ovat vihervassarismia, ongelma ei ehkä ole näissä ilmiöissä vaan sanan käyttäjän kyvyssä hahmottaa monimutkaista maailmaa.

Tässä mielessä vihervassarit voi joissain yhteyksissä toimia vastoin alkuperäistä tarkoitustaan. Sen sijaan että se hiljentäisi keskustelun, se herättää kysymyksen puhujan motiiveista ja tietopohjasta.

Keskustelukulttuurin köyhtyminen

Laajemmassa kuvassa kyse ei ole yhdestä sanasta, vaan tavasta käydä politiikkaa. Kun leimaaminen korvaa keskustelun, julkinen tila köyhtyy. Tilalle syntyy kaikukammioita, joissa oma näkemys vahvistuu ja vastapuoli karikatyyrisoituu.

Tällaisessa ilmapiirissä ei etsitä ratkaisuja, vaan syyllisiä. Ja mitä yksinkertaisempi viholliskuva, sitä helpompi sitä on ylläpitää.

Lopuksi: Sana mittarina

Vihervassarit ei ole vain poliittinen haukkumasana. Se on mittari. Se mittaa keskustelun tasoa, puhujan ajattelun syvyyttä ja halua – tai haluttomuutta – kohdata todellisuus sellaisena kuin se on.

Kun sanaa käytetään ideologisena pamppuna, se voi hetkellisesti tuntua tehokkaalta. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin palvelee lukijaa enemmän kuin käyttäjäänsä. Se antaa aiheen pysähtyä ja miettiä: mitä tällä oikeastaan yritetään peittää?

Ja usein vastaus on yksinkertainen – argumenttien puute.

( Äly hoi älä jätä )

Vielä on toivoa