Osa1/3
"Persvako-Pekka: Työläisen muodonmuutos"
Selvennys
Tämä kertomus on kuvitteellinen tarina, joka pohjautuu yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja havaintoihin suomalaisen työväen poliittisesta kehityksestä. Tarinan ohjauksesta vastasi Leif Kuismanen, ja tekstin tuotti tekoälypohjainen kirjoitusassistentti ChatGPT.
Tarinan tarkoitus ei ole kuvata yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa, vaan käyttää vertauskuvia, huumoria ja historiallisia viittauksia herättääkseen keskustelua työelämän muutoksista ja poliittisista valinnoista. Kaikki henkilöhahmot ovat fiktiivisiä.
Musiikki Leif Kuismanen ) luotu käyttäen Suno.ai Äänen käsittely Audacity tekoälypohjainen kohinanpoisto. Teksti NotebookLM kooste äänitiedostosta. Kirjoittaja Leif Kuismanen, Kirjoitusasu ChatGPT,
Sunoa varten tekemäni tekstieditori Sunoteksti helpottaa tagien asettelua.
Näihin hommiin ei synnytä, vaan näihin kuollaan. Portion Boys
Aiheeseen liittyen kulutus ja ostovoima laskee, Talouspolitiikka pahoin epäonnistunut, työvoimapolitiikka on pahoin epäonnistunut, Sosiaaliturvan murroksessa, Työttömän kujanjuoksu, Työttömän kirje, Miksi koulutus on ala-arvoista? Miten muka ostovoima olisi nousemassa?, Valhe on aina valhe, Mihin tavoite hyvinvointivaltiosta on jäänyt? Kun äänestit, halusitko sinä tätä suuntaa? Ohjaako varallisuus mieltäsi? Miksi meno vain kiihtyy!?, Ennuste työllistämisestä on todella synkkä, Leikatenko lainat maksetaan?, Ei mennyt niin kuin piti. Työn hinnan toripäivät!
Onko Orpon hallitus onnistunut?, Onko Kokoomuksen talousosaaminen myytti? Loiko hallitus tarkoituksella duunariköyhyyden? Miksi uusklassinen talousteoria tukee työttömyyttä?, Onko työttömyys jopa tavoite? Onko tämä nyt oikein? Onko elämäsi ollut täynnä mahdollisuuksia?, Onko Persvako Pekka heräävä vielä todellisuuteen?
Pekka Persvako
Pekka syntyi sodanjälkeiseen Suomeen, aikaan jolloin työtä pelättiin vähemmän kuin jumalaa ja talkoot olivat tärkeämpiä kuin tv-ohjelmat. Hänen isänsä hitsasi höyryvetureita ja äiti keitti villasukat jalassa hernekeittoa. Pekka kasvoi, eikä haaveillut mistään kummemmasta kuin siitä, että saisi joskus oman jakoavaimen ja ettei tarvitsisi enää jakaa työhaalareita veljensä kanssa.
Pekka ei ollut koskaan lukenut Pikettyä, mutta hän tiesi, miten paljon hikisempi työ on, kun tekee sen kontallaan viemärissä kuin neuvottelupöydän ääressä. Hän oli aina ollut se mies, joka menee sinne, minne aurinko ei paista – kirjaimellisesti. Putkia, kattoja, kaivoja. Työtä, joka jää muilta tekemättä. Persvako-hommia. Pekka arvosti työtä sekä vasemmistolaisuutta, kuten kunnon duunarin kuuluikin.
– Työtä, jota ilman tämä maa uppoaisi paskaan.
60-luku – Punainen rauta
Nuori Pekka liittyi Metalliliittoon heti kun sai ensimmäisen duunipaikkansa sorvin ääressä. Vasemmistolaisuus ei ollut pelkkä poliittinen kanta – se oli identiteetti. Se tarkoitti, että pomoja sai pelätä, mutta niille ei tarvinnut nuoleskella. Ammattiyhdistys piti huolta, että kahvitauko ei kutistunut ja palkka pysyi inflaation edellä. Lähes jokainen itseään kunnioittava duunari kuullui ammattiliittoon.
Pekka osallistui marssiin, jossa huudettiin: "Ei porvareille voittoja meidän selkänahasta!" Hän ei tiennyt kuka Marx oli, mutta tiesi ettei halunnut olla pomo. Työ oli Pekan arvostuksessa korkealla. Hän halusi vain tehdä työnsä kunnolla ja saada siitä kunnon liksan – ja ehkä viikon kesäloman Imatralle.
Nuorena Pekka oli punainen kuin Liiton kalenteri. Hän tiesi, ettei maailma ollut reilu, mutta että yhdessä sen voisi tehdä siedettäväksi. Vasemmistolaisuus ei ollut vain aitojen duunareitten pelkkä mielipide – se oli selviämisstrategia.
Ay-liike oli kuin työmiehen kypärä: välillä vähän kova, välillä epämukava, mutta ilman sitä pää olisi palasina. Pekka marssi lakossa, sai selkäänsä pamppua ja kahvia toverilta. Hän rakensi uskoa siihen, että pomo ei ole jumala, eikä työläinen alamainen.
80-luku – Ruuvit löysällä
Pekka oli nyt 40 ja asentanut enemmän putkia kuin moni on juonut kahvia. Hänessä oli jotain pehmenemisen merkkejä: firmalle tuli uusi johtaja, joka puhui englantia ja toi mukanaan käsiteen "tehokkuus". Pekka ei tykännyt siitä, mutta ajatteli, että maailma muuttuu, eikä vanha liitto enää järjestänyt saunailtoja.
Hän äänesti edelleen vasemmistoa, mutta vähän hajamielisesti. Kotona hän vaihtoi vasemman käden paikalle kaukosäätimen ja alkoi katsoa uutisia, joissa kerrottiin että talous on kuin luonnonvoima – sille ei voi mitään. Työttömyys, yksityistäminen ja palveluiden karsinta olivat "välttämättömiä leikkauksia". ( TINA )
Pekka ei huomannut hetkeä, jolloin yhteiset lauluhetket muuttuivat yksityisiksi murinaksi. Joku oli sanonut radiossa, että "valtio ei ole mikään maitobaari". Pekka nyökkäsi, vaikka ei oikein tiennyt mitä se tarkoittaa. Hän vain tiesi, ettei enää jaksanut pettyä.
Työtahti kiihtyi, pomo muuttui "konsultiksi" ja firman nimi vaihtui kolmannen kerran viidessä vuodessa. Pekka alkoi uskoa, ettei mikään auta. Ei vasemmisto, ei liitto – eikä ainakaan "ne samat naamat".
Silloin hän kuuli uuden äänen. Se ei tullut torilta vaan YouTubesta. Se sanoi:
– "Sinä teet työtä. Miksi kukaan muu saa ilmaiseksi?"
Pekka nyökkäsi. Hän ei tajunnut, että kysymyksessä oli ansa.
2000-luku – Persvakosta persu
Nyt Pekka oli jo vanha tekijä, mestari jolle nuoremmat tuli kysymään, miten viemäri avataan ilman että koko rappu haisee kuin Kallion porttikongi. Mutta jotain oli muuttunut.
Pekka alkoi kuunnella radiota, jossa joku puhui "eliitistä" ja "mökkikansasta". Hän huomasi nyökkäilevänsä, kun sanottiin että "verot menee vääriin paikkoihin" toisten taskuihin ja että "työstä ei enää palkita". Hän ei huomannut, että samat puheet tulivat nyt pukumiehiltä, jotka aikanaan olisivat sylkeneet hänen kenkänsä päälle. Pekka persvako alkoi elää kuvitelmassa kuinka kaikki muut haluavat hänen rahansa.
Sosiaalinen media täyttyi meemeistä, joissa vihattiin "elättiläisiä", "turhia virkoja" ja "pyöräileviä hippejä". Pekka painoi sydäntä ja ajatteli: "Niinpä! Mie teen oikeaa työtä!" Hän äänesti puoluetta, joka lupasi että nyt työmies saa äänensä kuuluviin, vaikka ohjelmassa luki veronalennuksia suurituloisille ja yksityistämistä. Pekka ei lukenut ohjelmia, hän luki otsikoita. Pekka ei käsittänyt että hänen taskuillaan käytiin edelleen, mutta nyt rahat menivätkin varakkaiden lisäansioihin, eikä kohtalotovereiden sekä yhteiskunnan avuksi.
Pekka ajatteli, että nyt hän äänestää muutosta. Äänestää omaa ääntään, oman elämänsä puolesta. Mutta lappuun piirtyi nimi, joka halusi leikata sosiaaliturvaa, romuttaa työsuhteet ja purkaa liitot. Nimi, joka lupasi kovaa kyytiä niille, jotka eivät tee töitä, mutta ei kertonut että sama kyyti odotti myös niitä, jotka tekevät. Äänestäminen oli vaikeaa, lopulta kuiskatut neuvot veivät voiton Hetan Pekka kaimakin sanoi että paska biisi. ( Tulenko oppiin? )
Pekka kuunteli politiikkaa, joka kertoi että ongelma on turha virkamies, maahanmuuttaja, työtön – mutta ei koskaan se, joka maksaa palkkaa liian vähän tai vie voitot veroparatiisiin. Pekka oli Oulussa mukana laulamassa "punaliput liehuu menkää töihin" Virsi soikin juhlissa myöhään öihin. ( Jumalaton mielenosoitus ) Persvako Pekka oli muuttunut hänellä puhalsivat uudet tuulet ( Erikoista aikaa eletään ) Pekka tunsi ensin olonsa hiukan epävarmaksi, mutta pian hän alkoi saada joukosta voimaa jolla jaksoi perseillä ja leveillä. ( Konformissi )
Hän alkoi sanoa kahvipöydässä:
– "Ennen sentään sai tehdä työnsä rauhassa. Nyt ei tiedä kuka loukkaantuu jos sanoo väärän sanan."
Hän ei huomannut, että samaan aikaan hänen pojalleen, tytär oli vielä koululainen, mutta pojalle ei löytynyt työpaikkaa edes siivoamaan.
Tulevaisuus – Putki menee vielä kerran uusiksi
Mutta nyt, vanhoilla päivillään, Pekka alkaa haistaa jotain viemärissä. Ehkä se ei ollutkaan pelkkää roskaa, vaan politiikka. Hän huomaa, ettei nuorella duunarilla ole enää varaa asuntoon, eikä työpaikka lupaa pysyvyyttä. Ay-liike on hiljainen, mutta someen on ilmestynyt uusia ääniä, jotka puhuvat työläisestä kuten ennen: arvokkaana, ei vain koneen osana.
Ehkä vielä tulee päivä, jolloin Pervako-Pekka ottaa haalarit naulasta, ei vain työn vaan oikeuden vuoksi. Ehkä vielä tulee sukupolvi, joka ei suostu siihen, että vaihtoehtoja ei ole. Koska jos joku tietää, miten putket saadaan vetämään, se on se, joka on ne jo kerran vetänyt.
Eräänä päivänä Pekka oli kontillaan, taas, kuten ennenkin. Viemärissä haisi tuttu tuoksu, mutta nyt se oli kuin muistutus. Hän tajusi: miksi juuri hän, se jonka työ ei ole koskaan etätyötä, maksaa nyt eniten? Miksi juuri hänelle sanotaan, että "ei ole vaihtoehtoja"?
Hän muisti entisen toverinsa, joka puhui solidaarisuudesta, yhteisestä taistelusta, työväen oikeuksista. Hän ajatteli, ettei koskaan ollut halunnut luopua siitä. Se vain katosi, kun tilalle tuli viha, epäilys ja oma napa.
Pekka nousi viemäristä, mutta tällä kertaa myös henkisesti.
Osa2/3
"Persvako-Pekan perintö – Tyttären nousu"
Pekan tytär, Sanni, oli kasvanut putkihyllyjen varjossa ja viemärin hajussa. Hän oppi varhain, ettei elämässä saa kaikkea, mutta kaiken voi ansaita. Hän kuuli isänsä puhuvan ennen vanhaan “liiton voimasta” ja siitä, kuinka työpaikalla järjestäydyttiin, ei pelätty. Mutta vuosien varrella sävy muuttui – kuin Pekan ääni olisi hiljentynyt, kun maailma ympärillä alkoi huutaa.
Sanni huomasi, että isä oli eksynyt. Ei pahuuttaan, vaan petetyksi tultuaan.
Hän näki, miten Pekka kävi töissä, äänesti puolueita jotka lupasivat "muutosta", ja palasi kotiin väsyneenä ja vihaisena. Ei hän tiennyt, että "muutos" tarkoitti heikennyksiä. Hän uskoi, kuten monet, että ehkä nyt tulisi parempaa.
Herääminen – historiasta nykyaikaan
Sanni luki yliopistossa työelämän historiaa. Hän tutustui Suomen poliittiseen karttaan, siihen miten ennen kansaa yhdisti työn kunnioitus ja usko siihen, että heikompaa autetaan, ei tuomita. Hän näki mustavalkoisia kuvia naisista tehtaalla, miehistä satamassa ja marssijoista, jotka vaativat oikeuksia, ei etuoikeuksia.
Sanni heräsi. Ei vasemmistolaisuuteen sinänsä, vaan oikeudenmukaisuuteen.
Hän tajusi, että SDP ei ollut enää “työläisten puolue”, vaan ehkä enemmän “reilu porvari”. Ei vihollinen, mutta ei ystäväkään. Että vasemmistoa oli monenlaista – ja että aidosti työtä puolustavat äänet olivat jääneet marginaaliin, koska retoriikka oli kaapattu.
– "Ei me voida enää ajatella, että vaihtoehtoa ei ole. Se on ansa. TINA on valhe, jolla kansaa pidetään paikallaan", hän sanoi isälleen.
Kohtaaminen – polkujen risteys
Pekka kuunteli, ensin vaivaantuneena. Hän ei ollut tottunut siihen, että joku kyseenalaistaa hänen äänestyskäyttäytymistään – varsinkaan oma tytär. Mutta kun Sanni kertoi, miten veroparatiisit vievät vuosittain enemmän rahaa kuin koko sosiaaliturva maksaa, tai miten työehtosopimuksia puretaan hiljaa, Pekka ei enää vastannut.
– "Mutta eikö kaikkia koske samat säännöt?"
– "Ei koske, isä. Niin sanotut sääntövaltiot on rakennettu niille, joilla on varaa palkata juristit."
Pekka katsoi tytärtään ja näki siinä oman nuoruutensa. Sen saman kipinän, joka oli saanut hänet marssimaan työväentalolle ja huutamaan "meitä ei myydä!"
Toivo – uudenlaisen liikkeen synty
Sanni perusti paikalliseen oppilaitokseen työelämäkerhon. Ei vanhanaikaista puoluekerhoa, vaan uuden aallon verkoston, joka yhdisti nuoria tekijöitä – sähköasentajia, sairaanhoitajia, koodareita ja varastotyöntekijöitä.
He puhuivat työelämän epävarmuudesta, halpatyöstä, nollatunneista ja siitä, miksi pitää tietää, mitä äänestää – eikä vain ketä.
He eivät vaatineet vallankumousta. He vaativat vakautta.
– "On aika palata siihen, missä työntekijällä oli ääni – eikä vain velvollisuuksia."
Pekka tuli ensimmäiseen tilaisuuteen istumaan taustalle. Hän ei sanonut mitään, mutta silmäkulmassa kimalteli muisto siitä ajasta, jolloin hän uskoi, että työllä rakennetaan paitsi siltoja, myös siltojen alla kulkevaa yhteiskuntaa.
– "Taidan olla paluumatkalla."
Osa3/3
"Sanni ja uusi liike – Yhteen hiileen"
Sanni tiesi, ettei maailmaa voi pyörittää nostalgialla. 60- ja 70-luvun ay-liike oli aikaansa nähden vahva, mutta sen aikakausi ei ollut palaamassa. Työ oli muuttunut. Työntekijä ei enää pukeutunut haalarin vaan huppariin, ja työpaikka saattoi olla keittiö, taksi tai digialusta. Mutta epävarmuus – se oli pysynyt.
– "Me emme voi mennä taaksepäin, mutta me voimme mennä eteenpäin – yhdessä."
Tämä oli Sannin perusajatus. Hän ei vaatinut vallankumousta eikä haikaillut solidaarisuuslauluja. Hän halusi uudistaa ammattiliitot – ei raunioista, vaan sisältä.
Ei pelkkä vastavoima, vaan kumppani
Sanni sanoi usein:
– "Me emme ole täällä vain sanomaan ei. Me olemme täällä sanomaan miten."
Hän perusti Yhteen hiileen -liikkeen, joka ei ollut puolue, vaan verkosto työntekijöitä eri aloilta. Siellä ei kysytty mitä puoluetta äänestät, vaan mitä epäkohtaa haluat korjata. Ja ennen kaikkea – ymmärrätkö, miten politiikka sinua koskee?
Sanni opetti, että kun porvaripuolue sanoo "selkiytetään työntekijän asemaa", se usein tarkoittaa:
– vähemmän irtisanomissuojaa
– enemmän yksilösopimuksia
– hiljaisempia työntekijöitä
– "Se mikä kuulostaa järkevältä, voi olla ansa. Politiikassa sanavalinta on työkalu – ja ase."
Uuden ajan järjestäytyminen
Sannin liike alkoi tehdä yhteistyötä liittojen kanssa. Alku oli nihkeä – vanhemmat aktiivit suhtautuivat epäilevästi. Mutta kun Sanni puhui rehellisesti, ilman sloganeita, he alkoivat kuunnella.
– "Meidän pitää lopettaa pelkkä torjuminen. Meidän pitää neuvotella, mutta ei alistuen vaan itseluottamuksella. Työntekijällä on arvoa, ja se pitää näyttää."
Sanni kehitti liitoille koulutuspaketteja, joissa opetettiin:
– miten lukea puolueohjelmaa
– miten tunnistaa populismi ja talousretoriikan ansat
– miten vaikuttaa paikallisesti – työpaikalla, kunnassa, verkossa
Yhä useampi nuori duunari kiinnostui. Ei siksi, että kaipasi suurta aatetta – vaan siksi, että halusi vakautta ja oikeudenmukaisuutta.
Toivo – uusi yhteishenki
Sannin isä, Pekka, seurasi vierestä. Hän ei enää ollut katkera, vaan ylpeä. Hän näki, ettei tyttären liike ollut haaveilua – se oli työntekijän uuden identiteetin rakentamista. Ei nostalginen palaaminen, vaan rohkea eteneminen.
– "Sä teet sen, mitä me ei enää jaksettu yrittää."
Sanni vastasi:
– "Mä jatkan siitä, mihin te jäitte. Mutta meidän pitää tehdä se omalla tavallamme. Ilman huutamista, ilman katkeruutta – mutta vahvasti ja yhdessä."
Loppuselvennys: Työväen tarina – menneestä tulevaan
Tämä tarina ei ole vain yksittäisen fiktiivisen hahmon kertomus, vaan vertauskuvallinen kuvaus suomalaisen työväestön poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Se perustuu todellisiin ilmiöihin, historian kaariin ja nykypäivän havaintoihin.
Suomen työväenliike oli aikanaan kansaa yhdistävä voima. Ay-liikkeellä ja vasemmistolla oli keskeinen rooli hyvinvointivaltion rakentamisessa: sosiaaliturva, koulutus, työoikeudet ja turvallisuus perustuivat vahvaan järjestäytymiseen ja yhteiseen tahtoon. Mutta vuosikymmenten saatossa maailma muuttui – ja sen mukana myös työn tekemisen tavat, poliittinen kieli ja yhteishenki.
Työväen poliittinen yhtenäisyys mureni. Moni työntekijä vieraantui perinteisistä puolueista ja liitoista. Syntyi tilaa populismille, katkeruudelle ja väärin kohdistetulle vihalle. Tyytymättömyys, joka olisi voinut johtaa rakentavaan muutokseen, valjastettiin usein ajamaan työntekijän omaa etua vastaan.
Mutta kuten tarina osoittaa, kaikki ei ole menetetty.
On olemassa mahdollisuus, että työväen liike uudistuu – ei palaamalla menneeseen, vaan rakentamalla uutta yhteishenkeä ja ymmärrystä. Eheytyminen ei tarkoita yksimielisyyttä vaan yhteistä suuntaa. Se edellyttää tiedostamista, poliittista lukutaitoa ja halua tehdä asioille jotain.
Toivo tasapainoisemmasta, reilummasta tulevaisuudesta ei ole naiivia – se on välttämätöntä.
Työntekijä ei ole yksin. Ja kun työntekijät jälleen puhaltavat yhteen hiileen – ei pelkästään vastustaakseen, vaan myös rakentaakseen – silloin syntyy todellinen mahdollisuus muutokseen.
Toiminta syntyy tahdosta. Tulevaisuus syntyy toivosta.
Tulevaisuus ei tapahdu – se tehdään
Tarinan sanoma on tämä: työväenliikkeen eheytyminen ei tarkoita paluuta menneeseen. Se tarkoittaa uudenlaista yhteistyötä, uuden sukupolven rakentamista. Ay-liikkeellä ja työntekijöillä on yhä mahdollisuus olla neuvottelukumppani – ei pelkkä vastavoima.
Toivo syntyy siitä, että ymmärrämme oman paikkamme. Että työntekijä tietää, ketä äänestää ja miksi – eikä lanke populistisiin lupauksiin, jotka kääntyvät häntä itseään vastaan.
Pekan tytär Sanni näki, ettei suunta ollut oikea. Hän ei haikaillut takaisin 70-luvun liittopuheisiin tai punalippujen aikaan – mutta hän tiesi, että työntekijän ääni on kadonnut. Ja että ilman yhteistä järjestäytymistä, työntekijä jää yksin. Siksi hän perusti Yhteen hiileen -verkoston. Siellä ei kysytty puoluetta, vaan kuunneltiin toisia ja opeteltiin yhdessä:
- Miten tunnistaa poliittiset ansat
- Miten tulkita puolueohjelmia
- Miten vaikuttaa omalla työpaikalla ja kunnassa
Sanni ei lupaa liikoja. Hän ei huuda, ei syytä – mutta hän ei myöskään vaikene.
Yhteinen suunta on mahdollinen
Tämä tarina ei ole pelkkä kertomus Pekasta ja Sannista. Se on muistutus siitä, että meillä on vielä mahdollisuus kääntää suunta. Yhdessä hiileen puhaltamalla. Ilman katkeruutta, ilman vihaa – mutta päättäväisesti.
Toiminta syntyy tahdosta. Tulevaisuus syntyy toivosta.
Mietittäväksi
Luottamus, epätasa-arvo ja hyvinvointivaltion tulevaisuus
Teksti käsittelee yhteiskunnallista epätasa-arvoa, luottamuksen jakautumista ja hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Keskeisenä teemana on systemaattinen kaksoisstandardi, jossa köyhiä valvotaan ja epäillään, kun taas varakkaisiin suhtaudutaan luottamuksella.
Luottamuksen epätasa-arvo
Köyhien joutuu jatkuvasti todistelemaan tarpeitaan ja toimintaansa, kun taas varakkaat hyödyntävät järjestelmää ilman vastaavaa valvontaa. Tämä ei ole sattumaa, vaan tietoinen poliittinen valinta, joka heijastaa uusliberalistista ajattelua. Valtio käyttää mittavia resursseja köyhien valvontaan, samalla kun verovalvonta on heikentynyt.
Talouspoliittiset suuntaukset
Chilen uusliberalistinen kokeilu toimii varoittavana esimerkkinä siitä, miten markkinavetoiset ratkaisut voivat johtaa sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Suomessa nähdään samankaltaisia piirteitä, kun talouspoliittisia ratkaisuja perustellaan "vaihtoehdottomuudella" (TINA-periaate), vaikka kyseessä on ideologinen valinta.
Vanhusten hoito ja vastuun siirto
Ehdotukset lasten vastuusta vanhempiensa vanhushoidon kustannuksista heikentäisivät hyvinvointivaltion perusteita ja luovat epätasa-arvoa. Tällainen ratkaisu ei ota huomioon perheiden monimuotoisuutta, taloudellista epätasa-arvoa eikä moraalisia kysymyksiä. Parempia vaihtoehtoja olisi vahvempi yhteiskunnallinen rahoitus ja vanhemmuuden huomioiminen eläkejärjestelmässä.
Tulevaisuuden suunta
Hyvinvointivaltion perusrakenteita puretaan järjestelmällisesti leikkausten ja verohelpotusten kautta. Tämä johtaa yhteiskunnan kahtiajakautumiseen, luottamuksen heikkenemiseen ja sosiaalisen eheyden rapistumiseen. Muutos vaatii poliittista heräämistä ja kansalaisten aktiivista osallistumista, erityisesti äänestämisen kautta.